Odotin, että hän olisi vaatinut toteuttamaan matkasuunnitelmamme Geneveen ja itse asiassa hän niin tekikin. Se tapahtui kuitenkin verraten heikosti; mutta kohta kun hän oli lausunut ensi sanansa, olin myöntyvinäni hänen haluunsa. Senjälkeen johdin keskustelun muihin asioihin, ikäänkuin kaikki olisi ollut sovittu.

"Ja miksi ei", lisäsin, "Smith tulisi mukaamme? Hänellä on tosin toimensa, joka pidättää häntä, mutta hän voinee saada vapautta. Sitäpaitsi on hänellä taipumuksia, jotka, vaikkei hän tahdokaan niistä hyötyä, voivat missä hyvänsä hankkia hänelle toimeentulon vapaana taiteilijana. Tulkoon hän muitta mutkitta; vaunut ovat suuret ja niissä on kyllä sijaa hänellekin. Nuoren miehen täytyy katsoa ympärilleen maailmassa, ei ole mitään surumielisempää kuin nuori mies, joka sulkeutuu kammioonsa. Eikö totta, Brigitte? Kas niin, ystäväni, koeta sinä saada hänet taipumaan siihen mitä hän ehkä kieltäisi minulta. Koeta saada häntä uhraamaan meille kuusi viikkoa ajastaan. Lähdemme yhdessä ja pieni matka Sveitsiin meidän kanssamme on tekevä, että hän suuremmalla ilolla palaa toimistoonsa ja töihinsä."

Brigitte yhtyi minuun, vaikka hän hyvin tiesi että tämä pyyntöni oli vain leikkiä. Smith sanoi, ettei hän voinut lähteä Parisista menettämättä paikkaansa ja valitti, ettei hän siitä syystä voinut ottaa vastaan kutsuamme. Olin antanut kantaa huoneeseen pullon hyvää viiniä, ja koettaen edelleen, puoleksi nauraen, puoleksi vakavasti taivuttaa häntä, vilkastuimme kaikki. Päivällisen jälkeen poistuin hetkeksi katsomaan, että määräyksiäni oli noudatettu. Senjälkeen tulin taas sisään iloisen näköisenä, istuuduin pianon ääreen ja ehdotin, että laulaisimme hiukan. "Viettäkäämme iltaamme täällä", sanoin. "Uskokaa minua täällä on hauskempi kuin teatterissa. En osaa soittaa, mutta kuulen teitä. Pyytäkäämme Smithiä soittamaan niin aika kuluu nopeammin."

Brigitte ei antanut pyytää itseään useammin, hän lauloi sydämensä halusta ja Smith säesti häntä sellollaan. Palvelija oli tuonut sisään kaikki mitä tarvittiin lämmintä boolia varten ja pian ilahdutti loimuva liekki meitä kirkkaudellaan. Muutimme pianon luota pöydän ääreen, palasimme taas pianon luo, tartuimme sitten kortteihin. Kaikki meni kuten olin suunnitellut eikä kukaan ajatellut muuta kuin hetken huvia.

Silmäni olivat erottamattomasti kiintyneet seinäkelloon ja odotin kärsimättömästi, että se osottaisi kymmentä. Levottomuus kalvoi mieltäni, mutta minulla oli kyllin voimia ollakseni näyttämättä sitä. Hetki oli lopultakin lyönyt, kuulin ajurin piiskan viuhinan ja hevosten kavioiden kapseen pihalta. Brigitte istui vieressäni; tartuin hänen käteensä ja kysyin häneltä, oliko hän valmis lähtemään. Hän katsoi minuun ihmeissään, luullen varmaankin, että lasken leikkiä. Sanoin hänelle, että hän päivällisen aikaan oli mielestäni ollut niin päättäväinen, etten ollut epäillyt lähettää hakemaan hevosia, ja että siksi juuri olin käynyt ulkona. Samassa tuli hotellin palvelija ilmoittamaan, että tavarat olivat vaunuissa ja että vain meitä odotettiin.

"Tarkoitatko täyttä totta?" kysyi Brigitte. "Tahdot siis lähteä tänä yönä?"

"Miksi en tahtoisi", vastasin. "Olemmehan jo sopineet, että lähdemme
Parisista."

"Nytkö siis heti?"

"Niin, olemmehan olleet valmiit jo kuukauden päivät. Näithän, ettei ole muuta puuttunut kuin sitoa matka-arkkumme vaunuihin. Kun kerran olemme päättäneet, ettemme jää tänne, niin onhan parasta lähteä niin pian kuin suinkin. Omasta puolestani olen sitä mieltä, ettei ole syytä lykätä mitään huomiseen. Olit tänään halukas matkaan ja päätin sentähden käyttää tilaisuutta hyväkseni. Miksi yhäti odottaa ja vitkastella? En enää kestä tätä elämää. Tahdothan sinäkin lähteä, eikö totta? Niinpä lähtekäämme siis, kaikki riippuu sinusta."

Seurasi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Brigitte meni ikkunan ääreen ja näki, että hevoset todella olivat valjaissa. Minun äänensävystäni ei ollut epäilemistä ja vaikka lähtö tuntui hiukan äkkipikaiselta täytyi hänen myöntää itse antaneensa siihen aihetta. Hän ei voinut kieltää omia sanojaan eikä keksiä mitään syytä matkan lykkäämiseen. Hän tekikin kohta päätöksensä. Tehtyään ensin joitakin kysymyksiä ja saatuaan selville että kaikki oli kunnossa, alkoi hän etsiä jotain ympäri huonetta. Hän tarttui hattuunsa ja huiviinsa, laski ne taas käsistään ja alkoi uudelleen etsiä. "Olen valmis", sanoi hän hetken kuluttua, "lähtekäämme." Hän otti käteensä kynttilän, tutki minun huonettani ja omaansa, avasi kaapit ja laatikot. Hän kysyi kirjelaatikkonsa avainta, jonka hän sanoi kadottaneensa. Mihin hän olisi sen kadottanut? — hänellä oli se tunti sitten kädessään. "Lähtekäämme siis, olen valmis, Octave", puhui hän äärimmilleen kiihottuneena. Tämän sanottuaan alkoi hän etsiskelynsä uudelleen ja istuutui lopulta meidän viereemme.