Hän sanoi sen niin herttaisesti kutsuen minua kunnon kapteeniksi, että minä kerrassaan hellyin ja tulin liikutetuksi, jopa iloitsinkin sydämeni pohjasta ajatellessani hänen kenties arvanneen oikein.
He alkoivat taas suudella, ja minä polkaisin kiivaasti jalkaani laivankanteen saadakseni heidät herkeämään.
Minä huusin heille:
— Vai te senkin veitikat — ettekö tiedä, että tulet ovat sammutettavat. Puhaltakaa heti lamppu, tehkää hyvin!
He puhalsivat lampun sammuksiin, ja minä kuulin heidän tirskuvan ja kuiskailevan pimeässä kuin kaksi koululaista. Minä jatkoin kävelyäni kannella poltellen piippuani. Kaikki tropiikin tähdet loistivat sijoillaan suurina ja kirkkaina. Katselin niitä, hengittäen tuoksuavaa, raikasta ilmaa.
Ajattelin, että nuo hyvät pienokaiset varmaankin ovat arvanneet asian oikean laidan ja iloitsin sydämestäni. Olinpa melkein valmis lyömään vetoa, että joku noista viidestä direktorista oli muuttanut mieltään ja suositteli heitä minulle. En voinut selvittää itselleni, minkätähden, sillä on valtiollisia asioita, joita minä en ole koskaan ymmärtänyt, mutta minä uskoin näin ja olin hyvillä mielin tietämättä miksi.
Laskeuduin huoneeseeni ja menin katsomaan vanhan univormuni alla olevaa kirjettä. Se oli aivan toisennäköinen. Se tuntui minusta nauravan ja sen sinetit näyttivät ruusunvärisiltä. En enää epäillyt sen hyvyyttä ja iskin sille ystävällisesti silmää.
Siitä huolimatta peitin sen jälleen takillani, sillä se suututti minua.
Parin seuraavan päivän kuluessa ei se johtunut mieleemmekään. Mutta lähestyessämme ensimäistä leveysastetta aloimme käydä vaiteliaiksi.
Eräänä kauniina aamuna heräsin siihen, että laiva seisoi paikallaan. Totta puhuen en koskaan nuku kuin toisella silmällä, kuten sanotaan. Ja kun en kuullut laivan jyskytystä, avasin molemmat silmäni. Olimme joutuneet tuulettomaan paikkaan — nimittäin ensimäiselle asteelle pohjoista leveyttä ja kahdennellekymmenennelleseitsemännelle pituusasteelle. Kiirehdin kannelle, meri oli rasvatyyni. Purjeet kietoutuivat höllinä kuin tyhjentyneet ilmapallot mastojen ympärille. Sanoin heti: nyt on aika avata sinut ja vilkaisin syrjäsilmällä kirjettä. Odotin iltaan, auringonlaskuun. Silloin oli käytävä käsiksi toimeen: avasin seinäkellon ja vedin sieltä nopeasti sineteillä suljetun kirjeen. — No niin, pidin sitä vielä noin neljännestunnin käsissäni voimatta avata sitä. Vihdoin sanoin itselleni: jo riittää. Käden käänteessä mursin auki kaikki kolme sinettiä, survoen mäsäksi suurimman.