— Hyvä kapteeni, te kärsitte enemmän kuin minä siitä, mikä on tulossa, tunnen sen. Mutta teillä ei ole muuta neuvoa kuin totella. Luotan siihen, että autatte häntä perimään vähäisen omaisuuteni, suojelette häntä, valvotte, että hän saa sen, minkä hänen vanha äitinsä hänelle mahdollisesti jättää hänen kunnialliseksi toimeentulokseen, ja katsotte, että hänen terveydestään huolehditaan. Muuten, lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, minun täytyy sanoa teille, että hän on sangen hento ja arka, hänellä on usein monta kertaa päivässä hengenahdistusta; hänet täytyy peittää hyvin. Teidän tulisi siis mikäli mahdollista korvata hänen isäänsä, äitiänsä ja minuakin, koetattehan sen tehdä. Olisin hyvin iloinen, jos hän saisi pitää äitinsä lahjottamat sormukset, mutta eihän auta, jos ne täytyy myydä hänen vuoksensa. Laurette-parkani! Katsokaa, kuinka hän on kaunis!
Koska tämä jo alkoi olla arveluttavan hellätunteista, rypistin kulmakarvojani. Olin puhunut hänelle iloisella äänellä pysyäkseni lujana, mutta nyt en enää kestänyt.
— Jo riittää, sanoin, kunnon ihmisten kesken ei tarvita monia sanoja.
Menkää puhumaan hänelle, ja kiiruhtakaamme.
Puristin hänen kättään ystävän tavalla, ja kun hän ei laskenut sitä irti, vaan katsoi minuun omituisesti, lisäsin: — Olisi ehkä kuitenkin parasta olla puhumatta tästä Laurettelle. Järjestämme asian sekä hänen että teidän sitä aavistamatta.
— Tosiaankin, se on eri asia, huudahti hän. En tietänyt… niin onkin parempi. Jäähyväiset, ne heikontavat. —
— Niin, niin, sanoin. Koettakaa olla järkevä, ystäväni, niin on helpompi. Älkää suudelko häntä, ystäväni, älkää suudelko häntä, jos suinkin voitte olla sitä tekemättä, tahi olette hukassa.
Puristin vielä kerran hänen kättään ja annoin hänen mennä. Oi, kuinka tämä kaikki oli minulle kovaa!
Hän näytti todellakin hyvin säilyttävän salaisuutensa, sillä he kävivät käsitysten kannella neljännestunnin verran ja noutivat puvun, jonka muuan laivamies oli onkinut.
Yö saapui äkkiä. Olin päättänyt valita tämän ajan. Mutta elän vielä tänäpäivänä siinä hetkessä, laahaan sitä mukanani kuolemaani saakka kuin lyijypainoa.
Tässä vanhan kapteenin täytyi pysähtyä. En uskaltanut puhumalla suunnata hänen ajatuksiaan toisaalle. Hän jatkoi, lyöden rintaansa: