En voi vieläkään käsittää tuota hetkeä. Tunsin kuohuvaa vihaa mielessäni ja toisaalta en tietänyt, mikä minut saattoi tottelemaan ja toimimaan. Kutsuin kokoon upseerit ja sanoin eräälle heistä:
— Vene vesille, sillä nyt meidän täytyy olla pyöveleitä. Viekää tuo nainen sinne ja soutakaa ulapalle, kunnes kuulette laukauksia. Sitten palaatte. — Totella paperipalasta! mitäpä se itse asiassa muuta oli! Ilmassa täytyi olla jotakin, joka pakotti minua. Näin etäältä — oi, miten se oli kauheata — kuinka nuori mies polvistui Laurettensa eteen ja suuteli hänen polviansa ja jalkojansa. Ymmärrättehän tuskani!
Huusin kuin mieletön: Erottakaa heidät! olemme kaikki lurjuksia! — Erottakaa heidät!… Tasavalta on kuollut ruumis, direktorit sitä kalvavia matoja! Minä jätän meren! En pelkää noita advokaatteja! Sanottakoon heille, mikä olen, mitä se minuun kuuluu? — Tosiaankaan en välittänyt heistä suuria! Olisin tahtonut ampua nuo kaikki viisi konnaa. Ah, olisin tahtonut sen tehdä; en välittänyt elämästä enempää kuin virtaavasta vedestä, muka… Välitinhän liiankin paljon!… elämästä sellaisesta kuin minun… ah Luoja… kurja, kurja elämä!…
Ja vanhan kapteenin ääni hiljeni vähitellen käyden yhtä epämääräiseksi kuin hänen puheensakin. Hän kulki eteenpäin, purren huuliaan ja rypistellen kulmakarvojaan kauhean ja villin näköisenä. Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedontapaisesti, ja hän löi muulia miekkansa huotralla kuin olisi tahtonut tappaa sen. Ihmeekseni näin hänen kasvojensa kellahtavan värin käyvän tummanpunaiseksi. Hän riuhtaisi kiivaasti auki takkinsa paljastaen rintansa tuulelle ja sateelle. Näin, ettei hän enää pyytämättä jatkaisi kertomustaan.
— Ymmärrän hyvin, — sanoin ikäänkuin hän jo olisi lopettanut tarinansa — että sellaisen kokemuksen jälkeen täytyy kammota ammattiaan.
— Ammattiaan — oletteko hullu! huudahti hän kiivaasti. Ei se ole ammatin syy! Laivan kapteenin ei milloinkaan tarvitse olla pyöveli, paitsi silloin kun hallituksen ovat vallanneet salamurhaajat ja varkaat, jotka käyttävät hyväkseen miesparan tottumusta sokeasti totella, aina totella kuin viheliäinen kone, vasten sydäntään.
Hän veti taskustaan punaisen nenäliinan, vei sen silmilleen ja alkoi itkeä kuin lapsi. Pysähdyin hetkeksi muka korjatakseni kannustani ja kävelin kappaleen matkaa vaunujen takana, tajuten kuinka nöyryytetyksi hän olisi tuntenut itsensä, jos liian selvästi olisin nähnyt hänen runsaat kyyneleensä.
Olin arvannut oikein, sillä noin neljännestunnin kuluttua hänkin tuli kurjien ajopeliensä taakse ja kysyi oliko minulla partaveistä taskussani, johon vaatimattomasti vastasin, että koska minulla ei vielä ollut partaa, oli se minulle aivan tarpeeton kapine. Hän ei siitä sen enempää välittänyt, hän oli vain tahtonut puhua muista asioista. Huomasin kuitenkin mielihyvällä hänen pian palaavan entiseen kertomukseensa, sillä hän kysyi:
— Te ette siis koskaan elämässänne ole nähnyt laivaa?
— En, sanoin, en muualla kuin Pariisin panoraamassa, enkä suurestikaan luota siitä oppimaani meritieteeseen.