— Te ette siis tiedä, millainen on ranapalkki?
— Minulla ei ole siitä aavistustakaan, vastasin.
— Se on kapea lankuista kyhätty lava laivan keulan kummallakin puolella ja siltä heitetään ankkuri mereen. Kun joku henkilö ammutaan, asetetaan hänet tavallisesti sille, lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä.
— Kyllä käsitän — hän putoaa siitä mereen.
Hän ei vastannut, vaan alkoi kuvailla erilaisia prikissä olevia veneitä ja niitten paikkaa laivassa, ja sitten ilman pienintäkään ajatusyhteyttä jatkoi kertomustaan tuolla huolettomuutta teeskentelevällä tavalla, joka on pitkän sotapalveluksen seuraus, ja johtuu siitä, että käskynalaisilleen alati täytyy osottaa halveksivansa vaaraa, ihmisiä, elämää, kuolemaa ja itseänsä, vaikka kaiken tämän alla kuitenkin melkein aina piilee syvästi-tunteva sydän. Sotilaan karkeus on kuin jalojen kasvojen edessä oleva rautanaamari, kuin kivimuuri, joka sulkee sisäänsä kuninkaallisen vangin.
— Tuollaiseen veneeseen mahtuu kuusi miestä, sanoi hän. He heittäytyivät siihen ja tempasivat Lauren mukaansa hänen edes ennättämättä huutaa tai puhua. Oi, siinäkin on seikka, jota kunniallinen mies ei voi suoda itselleen anteeksi oltuaan sellaiseen syypää. Sanomattakin on selvää, ettei sellaista unohda… Mikä koiranilma nyt onkaan! Ja mikä piru sai minun tätä teille kertomaan! Mutta kerran alotettuani, en saata lopettaa. Tuo kertomus päihdyttää minut kuin Jurancon'in viini. — Ah, mikä koiranilma! Viittani on läpimärkä.
— Kerron teille vielä pikku Laurettesta. Vaimo-parka! Kuinka ajattelemattomia ihmiset saattavatkaan olla! Upseeri oli kyllin typerä lähteäkseen soutamaan venettä laivan keulapuolelta eteenpäin. Sitäpaitsi ei edeltäpäin voi ottaa kaikkia asianhaaroja huomioon. Luotin siihen, että yön pimeys kätkisi hirmutyömme, enkä tullut ajatelleeksi kahdentoista yhtaikaa laukeavan pyssyn valoa. Ja hyvä Jumala! venheestään hän näki miehensä ammuttuna kaatuvan mereen. Jos on olemassa Jumala, niin hän tietää, kuinka se, minkä nyt aijon teille kertoa, tapahtui; minä en sitä tiedä, mutta olen sen silminnäkijöiltä kuullut. Pyssyjen lauettua hän kävi käsin otsaansa kuin jos luoti olisi sattunut siihen ja istuutui veneeseen pyörtymättä, huutamatta, puhumatta ja antoi tuoda itsensä laivaan silloin kun tahdottiin. Menin hänen luokseen ja puhuin hänelle kauvan ja niin kauniisti kuin kykenin. Hän näytti kuuntelevan ja katsoi suoraan silmiini hieroen otsaansa. Hän ei ymmärtänyt mitään, hänen otsansa oli punainen, mutta kasvot muuten aivan kalpeat. Hänen joka jäsenensä värisi ikäänkuin hän olisi pelännyt koko maailmaa. Sellaiseksi hän jäi. Hän on vieläkin samanlainen pieni raukka. Mielisairas tai hullu — miten sen nyt sanoisi. Hän ei juuri koskaan puhu sanaakaan, paitsi pyytäessään, että paino hänen päästään otettaisiin pois.
Siitä hetkestä saakka kävin yhtä surulliseksi kuin hänkin ja tunsin sisäisen äänen sanovan: Pysy hänen luonaan elämäsi loppuun saakka ja suojele häntä; olen tehnyt sen. Palatessani Ranskaan, pyysin siirtoa maaväkeen, sillä olin alkanut vihata merta vuodatettuani sinne viattoman verta. Etsin Lauretten omaiset. Hänen äitinsä oli kuollut. Sisaret, joitten luokse vein hänet mielisairaana, eivät huolineet hänestä, vaan tahtoivat lähettää hänet Charenton'in hulluinhuoneeseen. Käänsin heille selkäni ja otin hänet mukaani.
— Oi, Jumalani! Jos tahdotte, saatte nähdä hänet. — Onko hän todellakin tuolla vaunuissa, kysyin. — Luonnollisesti! odottakaahan… Ptruu muuli…