Laurette otti hänen kätensä, painaen sitä vasten olkapäätään, tuota suurta, mustaa, ryppyistä kättä. Sitten hän vei sen ujosti huulilleen ja suuteli sitä nöyrästi kuin orja. Tunsin tuon suudelman ahdistavan sydäntäni, ja suistin kiivaasti hevoseni pois.
— Emmekö jo jatka matkaamme, kapteeni, sanoin. On yö, ennenkuin olemme
Béthunessa.
Kapteeni raappi huolellisesti sapelinsa päällä keltaisen liejun saappaistaan; sitten hän nousi rattaittensa astuimelle ja korjasi Lauretten verkaviitan päähinettä. Hän otti mustan silkkisen kaulahuivinsa ja sitoi sen holhokkinsa kaulaan. Sitten hän antoi muulille potkun, teki tuon tavallisen liikkeen olkapäällään ja sanoi: Siis eteenpäin, raihnas joukko! — Ja me lähdimme.
Alakuloista sadetta kesti yhä; harmaa taivas ja harmaa maa ulottuivat silmänkantamattomiin ja kalpea päivä teki loppuansa. Kuljimme pitkältä ääneti.
Katselin vanhaa kapteenia. Hän käveli pitkin askelin väsymättömällä tarmolla, muulinsa alkaessa uupua, ja minunkin hevoseni riiputtaessa päätään. Aika ajoin tuo kunnon mies otti sotilaslakkinsa päästään, kuivatakseen milloin kaljua otsaansa tahi muutamia harmaita hiussuortuviaan, milloin kulmakarvojaan, milloin valkeita viiksiään, joista valui vettä. Hän oli aivan välinpitämätön sen vaikutuksen suhteen, jonka hänen kertomuksensa oli tehnyt minuun. Hän ei ollut tekeytynyt paremmaksi eikä huonommaksi kuin oli. Hän ei ollut tahtonut tehdä kuvaa itsestään. Hän ei ajatellut itseään, ja neljännestunnin kuluttua hänellä jo oli uusi, paljon pitempi juttu eräästä marsalkka Massénan johtamasta taistelusta, jossa hän oli muodostanut osastonsa neliöksi — en tiedä, minkä ratsujoukon hyökkäystä vastaan. En kuunnellut, vaikka hän innokkaasti koetti todistaa minulle jalkamiehen etevämmyyttä ratsumiehen rinnalla.
Yö tuli, ja me kuljimme hitaasti. Lieju paksuni ja syveni. Tiellä ei näkynyt mitään. Pysähdyimme kuivettuneen puun, tien ainoan puun juurelle. Kapteeni ruokki ensin muuliaan samoinkuin minä hevostani. Sitten hän katsahti vaunuihin niinkuin äiti lapsensa kehtoon. Kuulin hänen sanovan:
— Kas niin, tyttöseni, peitä tällä päällystakilla jalkasi ja koeta nukkua. — Sehän on hyvä, ei sadepisaraakaan ole päässyt hänen päälleen. — Voi, nyt se veitikka on särkenyt kelloni, jonka panin hänen kaulaansa. Voi, hopeakelloraukkaani! — No, vähätpä tuosta, koeta nukkua, lapseni. Kohta saamme kauniin ilman. — Kuinka ihmeellistä, hänellä on aina kuumetta! Se on tavallista mielisairailla. — Kas, tässä on sinulle suklaatinamusia, lapseni.
Hän asetti vaunut puunkylkeä vasten ja me koetimme parhaamme mukaan päästä suojaan sateelta. Sitten jaoimme keskenämme pienen leivän — se oli laiha illallinen!
— Olen pahoillani, kun ei meillä ole enemmän ruokaa, sanoi hän. Mutta tämä on sentään parempaa kuin tuhassa paistettu ja ruudilla suolattu hevosenliha, johon Venäjällä täytyi tottua. Pieni vaimoparka, hänen täytyy aina saada paras pala. Te näette, että minä aina koetan antaa hänen olla rauhassa; hän ei voi kärsiä miehen läheisyyttä tuon kirjejutun jälkeen. Minä olen vanha, ja hän näyttää luulevan minua isäkseen; siitä huolimatta hän kuristaisi minut, jos yrittäisin suudella häntä edes otsalle. Kasvatus jättää heihin aina jälkensä kuten näyttää, sillä en ole koskaan nähnyt hänen unohtavan naisellista kainouttaan. — Se on omituista, eikö totta?
Hänen näin puhuessaan kuulimme naisen vaikeroivan: Ottakaa pois lyijykuula! Ottakaa pois lyijykuula! Minä nousin, hän käski minun pysyä alallani.