— Rauhoittukaa, sanoi kapteeni. Ei se mitään merkitse, niin hän aina vaikeroi, sillä hän luulee, että hänen päässänsä on kuula. Se ei kuitenkaan estä häntä auliisti tekemästä kaikkea, mitä käsketään.
Jäin surullisena vaieten kuuntelemaan. Laskin että vuodesta 1797 siihen vuoteen, jossa nyt olimme, oli kulunut kahdeksantoista vuotta. Niin kauvan siis oli tuon miehen elämä ollut tällaista. — Istuin kauvan ääneti hänen vieressään ajatellen hänen luonnettaan ja kohtaloaan. Sitten ilman muuta puristin kiihkeän innostuksen valtaamana hänen kättään. Hän hämmästyi.
— Te olette kunnon mies, sanoin. Hän vastasi: — Kuinka niin! Tuon vaimoraukanko tähden?… Käsitättehän, lapseni, että se on velvollisuuteni. Jo aikoja sitten olen unohtanut itseni.
Ja hän alkoi jälleen puhua Masséna'sta.
Seuraavan päivän koittaessa saavuimme Béthuneen, joka on pieni linnoitettu kylärähjä. Voisi ajatella vallitusten ahtaan piirin tunkeneen talot melkein toinen toistensa päälle. Kaikki oli sikin sokin, oli juuri annettu lähtömerkki. Asukkaat alkoivat vetää pois valkeita lippuja ikkunoistaan ja neuloa kolmivärisiä. Rummut pärisivät, sotatorvet kutsuivat ratsaille de Berryn herttuan määräyksestä. Pitkät pikardialaiset vankkurit olivat täynnä sveitsiläisiä ja heidän tavaroitaan, valleilta kuljetettiin henkivartiaston kanuunoita, ruhtinasten vaunut ja punaisen komppanian eskadroonat täyttivät kaupungin. Kuninkaan santarmien ja muskettisoturien näkeminen saattoi minut unohtamaan vanhan matkatoverini. Yhdyin komppaniaani, ja pienet vaunut kurjine matkustajineen hukkuivat tungokseen. Suureksi surukseni häipyivät ne minulta ainaiseksi.
Ensi kerran eläissäni olin saanut katsahtaa sotilaan sydämen pohjaan. Tämä kohtaus näytti minulle eräänlaisen ihmisluonteen, jollaista en ennen ollut tuntenut ja joita isänmaa tuntee huonosti ja kohtelee huonosti. Kunnioitin sitä suuresti. Olen usein sittemmin etsinyt ympäristöstäni tuon miehen kaltaista ihmistä, joka niin täydellisesti kykenisi unohtamaan itsensä. Niitten neljäntoista vuoden aikana, jotka olen elänyt armeijassa, olen ainoastaan siellä ja etenkin köyhän ja halveksitun jalkaväestön keskuudessa tavannut tuollaisia antiikinaikaisia luonteita, jotka seuraavat velvollisuudentunnetta äärimmilleen saakka, joita ei tottelevaisuus vaivaa eikä köyhyys nöyryytä, jotka ovat yksinkertaisia tavoiltaan ja kieleltään, ylpeitä isänmaan kunniasta ja välinpitämättömiä omastaan, jotka mielellään jäävät unhoon ja jakavat onnettomille mustan, verellään ostamansa leivän.
En pitkään aikaan tietänyt mitään vanhan kapteeni-raukan kohtalosta, kun hän ei edes ollut sanonut minulle nimeään ja kun en ollut sitä kysynyt. Kerran kuitenkin eräässä kahvilassa, luullakseni vuonna 1825, muuan jalkaväen kapteeni, jolle olin kertonut hänestä odottaessamme paraatia, sanoi:
— Tuhat tulimmaista, ystäväni, olen tuntenut tuon vanhan raukan! Hän oli kunnon mies, pommi kaatoi hänet Waterloon luona. Hän jätti tosiaankin jälkeensä hullun naikkosen, jonka veimme Amiensin houruinhuoneeseen kulkiessamme Loiren armeijaan ja joka kuoli siellä raivohulluna kolmen päivän perästä.
— Se on hyvin ymmärrettävää, sanoin. Hänhän oli menettänyt kasvatus-isänsä.
— Joutavia! Isänsä — mitä sanottekaan! lisäsi hän äänellä, joka samalla kertaa koetti olla sekä hieno että rivo.