Puhuen tällä tavalla kuin itsekseen, hän taas hoputti pienen muulinsa kulkemaan, sanoen ettei meillä ollut aikaa hukattavana, ja koska olin samaa mieltä, jatkoin matkaani parin askeleen päässä hänestä. Katselin häntä yhä tekemättä kysymyksiä, sillä en ole koskaan pitänyt meidän kesken niin yleisestä turhasta lörpöttelemisestä. Kuljimme noin neljännespeninkulman virkkaamatta sanaakaan. Kun hän sitten pysähtyi antaakseen muulinsa levätä, pysähdyin minäkin, koettaen poistaa veden ratsusaappaistani, joissa jalkani olivat olleet kuin vesisäiliössä.
— Saappaanne alkavat painaa, sanoi hän.
— En ole neljään yöhön vetänyt niitä jaloistani, vastasin.
— Pyh, viikon päästä ette ajattelekaan niitä enää, sanoi hän käheällä äänellään. — Tiedättekö, mitä minulla on vaunuissa?
— En, vastasin.
— Siellä on muuan nainen.
Vastasin: Ah! — suurestikaan hämmästymättä ja aloin taas hiljalleen kulkea. Hän seurasi minua.
— Nuo viheliäiset rattaat eivät ole maksaneet minulle paljoa, jatkoi hän, eikä muulikaan; mutta siinä on kaikki, mitä tarvitsen, vaikkakin tämä tie on hieman liian pitkä.
Tarjosin hänelle ratsuani, kun hän väsyy, ja kun en puhunut kuin vakavasti ja arvonannolla hänen ajopeleistään, joitten naurettavuutta hän pelkäsi, hän yhtäkkiä näytti rauhottuvan ja lähestyen satulanjalustintani, taputti polveani sanoen: Tehän näytätte olevan hyvä poika, vaikka kuuluttekin punaiseen komppaniaan.
Ymmärsin hänen äänestään, hänen tuolla tavalla puhuessaan punaisesta komppaniasta, miten paljon katkeria ennakkoluuloja ylempien upseerien loistelias elämä ja arvo-asteet olivat armeijassa herättäneet.