Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Milloin oravia on runsaasti, on sellainen metsästys sekä tuottelias että huvittava. Joka metsästäjä käyttää lyhyttä päivää hyvin ahkerasti; pamaus kuuluu toisensa perästä, saalis karttuu karttumistaan. Vaikka pyssyn lataamiseen kuluukin paljo aikaa, niin sitä nopeammin käy nylkeminen, ja jokainen metsästäjä tekee rehellisesti tehtävänsä. Levähtämättä ja syömättä, malttamatta edes tupakoidakaan, kulkevat metsästyskumppanit yhä edelleen. Etsivät koirat milloin hajoittavat, milloin taas kokoovat yhteen kaikki pyssymiehet, pyssyjen kimeät paukahdukset ja, koirien iloinen haukunta innostuttavat heitä. Luetaan laukaukset ja iloitaan toistensa onnesta tai kadehditaan sitä. Jos taas talvi on köyhä riistasta, eikä yhtään oravaa tule esiin, vaikka lakkaamattakin läjähytellään ruoskaa, jos ei näy mitään soopelin eikä mäntynäädän, hirven eikä peuran jälkiä, niin sekä metsästäjät että koirat kulkevat ääneti ja tyytymättöminä metsästä toiseen, mieli ihan lannistuneena.

Pimeän tullessa rupeavat metsästäjät asettumaan yöksi. Jokainen kaivaa vanhan kaatuneen paksun puun alle lumeen itselleen miehen pituisen ja tarpeellisen leveän kuopan ja laittaa siihen ison tulen. Sitte yksi puhdistaa, mikäli mahdollista, kaikkein kuoppien keskelle, tiheälatvaisten kuusien ja mäntyjen suojaan pyöreän paikan lumettomaksi, toinen kantaa siihen polttoainetta, kolmas tekee niistä vielä isomman tulen ja neljäs varustautuu laittamaan illallista. Niin monta oravaa on toki aina saatu ammutuksi, että niistä tulee voimakas lihakeitos jauhopuuron tai leivän avuksi. Syödään, annetaan runsas osansa koirillekin, maistellaan teetä, poltellaan tupakkaa ja puhellaan metsästäjäin tapaan päivän tapauksista ja sattumista. Sillä välin on tuli sulattanut kuopista lumen pohjaan asti ja sytyttänyt päällä olevan kaatuneen puunrungon sekä siten runsaasti lämmittänyt makuuhuoneen. Jokainen metsästäjä sitte huolellisesti lakasee pohjalla vielä hehkuvat hiilet kuopan toiseen päähän, laskeutuu varovasti koloonsa, koskien niin vähän kuin mahdollista sen lumiseiniin, kutsuu luokseen koiransa, että nekin saisivat osansa lämmöstä, ja paneutuu makaamaan. Päällä koko yön hehkuvasta puusta putoo tosin silloin tällöin joku hiili metsästäjän ja koirain päälle, mutta siperialaisen metsästäjän turkki sietää yhtä paljon kuin siperialaisen koiran nahkakin; sillä tavoin sytytetty puunrunko lämmittää paljon paremmin kuin paljon suurempi vapaana palava tuli, ja ainoastaan siten on ihmisten mahdollinen viettää yönsä metsässä. Kyllikseen levättyään nousevat kaikki voimistuneina päivän koitteessa ylös, syövät aamiaista ja lähtevät edelleen. Jos näillä retkillä tullaan erittäin hyviin riistametsiin, joissa muuten käydäänkin joka talvi, viivytään siellä, miten sopii, kauemminkin. Joihinkuihin paikkoihin on edellisinä vuosina tehty puista metsästysmajojakin, jotka nyt taas saavat olla suojana, mutta ainakin on siellä vanhempia ja uudempia loukkuja, jotka nyt viritetään ja joka aamu katsotaan. Sekä virittämiseen että katsomiseen menee melkoisen paljo aikaa, koska loukkuja on hyvin laajalla alalla; metsästäjät sen tähden viipyvät välistä viikkokauden ja kauemminkin jossakin metsän osassa ja pyytelevät sen hyvin puhtaaksi ennen, kuin lähtevät edelleen.

Tällä tavoin metsästäen viettää moni siperialainen suurimman osan talvea metsässä. Ennen lähtöänsä jokainen metsästäjä tavallisesti tekee välipuheen jonkun kauppiaan kanssa, sitoutuen tuomaan hänelle kaikki saamansa nahat sovitusta keskihinnasta, jota vastoin kauppias puolestaan sitoutuu ottamaan tavaran vastaan valikoimatta. Jos metsästäjällä on onnea, saattaa hän saada tapetuksi niin paljon riistaa, että hän voi varsin hyvin elää metsästyksellään, ainakin hankkia kaikki talvitarpeensa; mutta yleensä metsästys ei läheskään korvaa vaivoja eikä kärsimyksiä, niin että ainoastaan niin erinomaisen vähään tyytyväinen mies, kuin siperialainen metsästäjä tavallisesti on, voi harjoittaa metsästystä ammattina.

Kunniakkaimmaksi ja vaikeimmaksi metsästykseksi katsoo länsisiperialainen karhun pyyntiä. Kontio ei täällä, suinkaan ole sama hyväntahtoinen olento kuin vielä siellä täällä Itä-Siperiassa; päin vastoin on se, kuten melkein kaikkialla, raaka ja sievistelemätön peto, joka tosin tavallisesti pakenee ihmistä, mutta haavoitettuna taikka vain muutenkin ahdistettuna rohkeasti ryhtyy taistelemaan ja voi silloin tulla erittäin vaaralliseksi. Vaikka sitä hyvin vainotaan, ei sitä ole saatu mistään hävitetyksi sukupuuttoon; pikemmin on katsottava sitä yleiseksi, ei ainakaan harvinaiseksi; mutta aina ja kaikkialla kulkee se omia teitänsä eikä varsin usein tule ihmisten tielle. Ei se kuitenkaan kammoksu eikä edes kartakaan asuttuja seutuja, sillä usein se oleskelee ihan vähän matkan päässä niistä ja tappaa välistä kotieläimiä melkein ihmisten silmäin edessä, mutta näyttäytyy niin säännöttömästi, että moni siperialainen ei ole edes nähnyt häntä eikä koskaan tavannut häntä metsässäkään. Kaikesta päättäen on karhu koko kesän liikkeellä. Se kuljeksii metsiä, pitämättä lukua mistään eri teistä, nousee vuoriston laadun mukaan syyskesällä ylös harjanteille ja palaa talven tullessa alavampiin seutuihin, asettuu viljan valmistumisaikaan mielellään metsän ulkolaitaan, saadakseen kaikessa mukavuudessa syödä laihoa läheisiltä vainioilta, lähtee välistä myöskin pois metsästä kuljeksimaan likeiselle arolle, varsinkin vuorten rinteille, joilla on aron luonne, oleksii pitkän ajan jossakin seudussa ja kulkea samoaa toisia pysähtymättä ollenkaan, aina ja kaikkialla käyttäen hyväkseen jokaista tilaisuutta, kuin kulloinkin sattuu, saada sitä tai tätä mieliruokaa. Useimmissa seuduissa se syö yksinomaan kasveja, siellä täällä on se hirvittävä peto ja paikoittain syö se raatojakin. Keväällä se elää, miten voi, syöpi, mitä vain saa, väijyy kavalasti karjaeläimiä, jotka käyskentelevät syömässä metsissä, syöksyy yht'äkkiä päälle tai ajaa niitä takaa ihmetyttävän nopeasti, kaataa jonkun, syö kyllikseen lihaa ja hautaa jäännökset maahan, saadakseen toiste vielä yhden atrian, liikkuu myöskin, milloin karjan kulkutaudit raivoavat, niillä paikoin, joihin kuolleita kotieläimiä heitetään, ja syö niiden ruumiita, onpa sitä tavattu hautausmaillakin ihmisruumiita kaivelemassa. Kesällä karhu käy ruis-, vehnä- ja kaurapelloissa, tyhjentelee mehiläispesiä, kaivelee ampiais- ja kimalaispesiä, hävittää toukat muurahaiskeoista, vierittelee vanhoja, maassa makaavia puunrunkoja, etsien alta kuoriaisia, matoja ja toukkia, jopa murenteleekin vanhoja puita, saadakseen suuhunsa niissä asuvia hyönteisten toukkia. Syksyllä karhu syö melkein yksin- omaan kaikenlaisia marjoja, sellaisiakin, joita sen täytyy noutaa puista, kuten esim. tuomen marjoja, ja kuin vaivaissedrin kävyt kypsyvät, haeskelee se niitä, kiipeää korkeihin puihin ja katkoo sekä oksat että latvatkin, ja samoin se itsepäisesti liikkuu aittojen ympärillä, joissa sattumalta säilytetään vaivaissedrin käpyjä, koettaen päästä niihin sisään. Sitä paitsi karhu harjoittaa ympäri koko vuoden kalastusta ja monesti hyvällä menestyksellä. Ihmistä se tavallisesti pakenee, mutta välistä sentään ryhtyy ilman mitään syytä rynnäkköön eikä silloin pelkää edes suurtakaan miesvoimaa. Ilmojen mukaan asettuu se aikaisemmin tai myöhemmin talvilevolle. Pesän paikaksi se varsinkin valitsee vanhan kaatuneen jättiläispuun alustan, kaivaa siihen matalaisen kuopan, peittää pohjan hienoilla havuilla ja päältä puolen metrin paksulti sammalilla, tukkii sivuseinätkin sammalilla, ryömii pesään ja jää lumen peittoon. Jos karhu vielä ensi lumisateen tullessa on ylhäällä vuoristossa, ei se aina laskeudukaan alangoille, vaan kätkeytyy johonkin kallion koloon, sisustettuaan sitä niin hyvin, kuin voi, taikka laajentaa se jotakin murmelin pesää niin isoksi, kuin tarvitsee, ja viettää talven siinä. Kerran nukuttuaan makaa se usein niin itsepäisesti pesässään, että ainoastaan suurella vaivalla saadaan hänet ulos, puree äkäisesti seipäitä, joilla sitä häiritään, murisee ja ärisee, vaan ei taivu nousemaan ennen, kuin sitä hätyytetään raketeilla tai tulikekäleillä. Viimein se, jos ei ole haavoittunut, syöksyy ulos kuin ahdistettu metsäkarhu, tekee ulostuksensa ja lähtee kiireimmiten pakoon. Kuten kaikki kokeneet metsästäjät yhtä pitävästi vakuuttavat, synnyttää naaraskarhu ainoastaan joka toinen talvi paraimman unensa aikana, herää, kuten luullaan, vähän ennen synnytystä, nuolee pentunsa puhtaiksi ja kuiviksi, asettaa ne nisille ja nukkuu uudestaan. Touko- tai kesäkuun lopulla etsii se taas vanhemmat eli siis kaksi- tai nelivuotiset poikansa ja pakottaa ne tekemään lapsenpiian palvelusta.

Vaikka Länsi-Siperiassa ei pidetä juuri missään arvossa karhun lihaa, joka ei suinkaan ole huonomakuinen, vaan enemmin vain huvin tähden hankitaan ja syödään sitä kuivaltaan leikattuna, niin tuottaa karhun pyynti kuitenkin varsin hyvän voiton. Nahasta, jota paraastaan käytetään rekipeitteinä, maksetaan hyvä hinta; hampaita ja kynsiä sekä ostjakit ja samojeedit että myöskin Länsi-Siperian talonpojat pitävät voimakkaina tenhokaluina; yksin luitakin siellä täällä käytetään. Tasapäässä taistelussa kaadetun karhun torahammas tuottaa ostjakkilaiselle metsästäjälle, kuten hän luulee, yliluonnollisia avuja, varsinkin rohkeutta ja voimaa, jopa haavoittumattomuuttakin; kynsi, varsinkin oikean etukäpälän neljäs, joka vastaa sikäläisten asujanten sitä nimetöntä sormea, jossa sormusta pidetään, pakottaa, kuten kaikki nuoret rakastuneet tytöt luulevat, jokaisen nuorukaisen, jota tyttö sillä, salaa koskettaa, tulisesti rakastumaan häneen; hampaat ja kynnet ovat sen tähden kallista tavaraa ja kiihottavat montakin metsästäjää paljon enemmin kuin karhun hänelle tuottamat vahingot, vainoamaan tätä metsän voimakkainta petoa. Mutta sen pyynti ei ole helppo eikä vaaraton. Loukkuihin karhu ei mene. Aina täytyy etsiä peto elävänä ja ase kädessä sekä harjoitettujen koirain avulla taistella sitä vastaan. Kesällä tekee tämän eläimen pyyntiä paljon vaikeammaksi sen liikkuvaisuus; talvella on helpompi löytää sen pesä ja saada se tapetuksi pesässään tai sen lähellä. Köyhä talonpoika, joka löytää pesän, myö karhunsa jollekin varakkaalle metsästäjälle; ostaja lähtee jonakin soveliaana päivänä myöjän ja tarpeellisten apulaisten kanssa pesälle, asettaa muutamia varmoja pyssymiehiä sen ympärille, ajattaa ajoväellä karhun ylös pesästä ja ampuu sen niin läheltä kuin mahdollista. Sillä tavalla tapetaan kaikkein enimmät karhut eikä sellainen pyynti ole taitaville pyssymiehille vaarallinenkaan. Kesällä ja syksyllä etsitään karhu, jonka jäljet tai joka itse on nähty, pienien, rohkeain koirain avulla, jotka pysäyttävät sen ja joka puolelta ahdistelevat sitä, kunnes oikeana hetkenä sopii sitä ampua. Välistä myöskin käytetään, kuten reippaat ostjakit, ainoastaan keihästä ja otetaan sillä vastaan petoa, taikka kääritään vasen käsivartensa tuohella ja pidetään sitä kilpenä päälle hyökkäävää karhua vastaan ja pistetään sill'aikaa, kuin se puree hampaansa kiinni tuoheen, pitkällä, leveällä puukolla petoa sydämmeen. Molemmissa tällaisissa karhun tapoissa tapahtuu tosin välistä onnettomuuksia; mutta moni metsästäjä tulee aikaa myöten niin kylmäveriseksi ja asiastansa varmaksi, että he pitävät keihästä ja puukkoa paraimpina kaikista aseista. Eräs talonpoikaistyttö Morshovan kylästä Uraalista, jonka maine on levinnyt yli koko Länsi-Siperian, on, kuten kerrotaan, veitsellä tappanut neljättäkymmentä karhua.

Usein kuullaan kerrottavan äkkiarvaamattomia kohtauksia karhujen kanssa. Metsästäjä, jolla on ainoastaan haulikko kädessä, näkee yht'äkkiä metsässä suuren karhun, mutta ei uskalla ampua, koska varsin hyvin, käsittää, että hänen haulinsa eivät mitään vaikuttaisi sellaiseen petoon. Hän sen tähden seisoo tyynesti paikallaan, ryhtymättä suotta ärsyttämään karhua. Se tulee hänen luoksensa, nuuhkii häntä joka puolelta ja antaa hänelle viimein korvapuustin, joka kaataa hänet tunnottomaksi maahan. Sitte karhu kiireimmiten poistuu, ikään kuin huomaten, että on tehnyt pahoin. Kaksi ruotsalaista, Åberg ja Erland, ovat pyitä ampumassa Uraalin vuoristossa ja Åberg astuu karhunmarjapensaan luo. Hänen hämmästyksekseen tulee toivotun pyyn sijasta sen takaa suuri karhu ja varustautuu hyökkäämään päälle. Käsittäen paon ihan turhaksi nostaa Åberg haulikon poskelleen, tähtää karhua silmään, ampuu ja saa sen silmän soaistuksi. Raivoissaan tuskasta nostaa karhu käpälänsä veriselle silmälle, kiljahtelee ja tulee lähemmäksi pelotonta pyssymiestä. Hän kylmäverisesti tähtää toiseenkin silmään ja saa ammutuksi senkin rikki. Sitte vasta kutsuu hän kumppaniansa apuun ja molemmat ampuvat ampumistaan sokeaa karhua, kunnes saavat sen hengiltä.

Erittäin huvittava juttu kerrotaan Tomski-Savodin kylästä Salairin seudusta. Talonpoika vetää vaivaissedrin käpykuormaa metsästä, huomaamatta, että yhdessä säkissä on reikä, josta käpyjä tipahtelee tielle. Karhu, astuskellen samaa tietä, näkee muutamia käpyjä, löytää yhä useampia ja kulkee siten vankkurien jäljestä, miehen huomaamatta. Hetkisen kuluttua jättää talonpoika hevosen kuorminensa tielle ja menee metsään noutamaan sieltä vielä yhtä käpysäkkiä. Ennen hänen palaamistaan taakkoinensa on karhu, lakkaamatta poimien käpyjä, saapunut kuorman luo ja kiivennyt sen päälle syömään oikein kylläksensä. Suureksi kauhukseen näkee talonpoika palatessaan, mikä hirviö hänelle on tunkeutunut kumppaniksi, ei uskalla tehdä mitään sellaiselle veitikalle, vaan antaa hänen olla olojaan. Hevonen, tullen viimein jo vähän levottomaksi, katsahtaa taaksensa, näkee karhun ja lähtee laukkaamaan, minkä enimmän ennättää; mutta se odottamaton liike pidättää karhua hyppäämästä pois, sen täytyy pysytellä kiinni, ja ainoastaan kovalla murinalla ja kiljahtelemisella päästää se ilmi yhä kiihtyvää suuttumustansa. Murina tietysti vain yhä enemmän jouduttaa vauhtia; mitä enemmän karhu tuskittelee, sitä nopeammin laukkaa hepo kylää ja kotia kohti. Mutta sielläpä on juuri samaan aikaan jo monta tuntia odoteltu piispan tuloa ja seisotaan nyt juhlapuvussa valmiina katsomaan ja tervehtimään ylhäistä herraa; muutamia tarkkasilmäisiä poikia on lähetetty kirkon torniin soittamaan silloin kaikilla kelloilla, kuin pyhä kirkonisä tulee näkyviin. Yht'äkkiä näkyy etäällä tomupilvi, pojat soittaa paukuttelevat, miehet ja naiset asettuvat pitkiin riveihin, pappi astuu suitsutusastioineen kirkon oven eteen ja suuret ja pienet varustautuvat ottamaan arvokkaasti vastaan kirkon ruhtinasta. Ja eteen päin vierivät vankkurit, juhlivan kylänväen keskitse syöksyy hevonen ajajineen, hepo tomuisena, vaahdossa ja läähättäen ja ajaja äkeissään muristen ja kiljahdellen, ja vasta talonpojan pihaan päättyy tuo hurja ajo. Kauniin venäläisen kirkkolaulun sijaan kajahtaa pyörtyväin naisten kauhuhuuto, nöyräin kumarrusten sijasta näkyy vain kummastuneita ja peljästyneitä kasvoja; kellot vain vielä soivat kuten ennenkin. Kohtapa sentään toinnutaan ja kokoudutaan ja riennetään aseissa hevosen ja karhun jäljestä ja tapetaan karhu, joka näyttää kokonaan joutuneen hämmennyksiin tuolla omin päin valitulla valtaistuimellaan.

Ken tuntee karhun luonteen, hänen täytyy myöntää, että on kyllä saattanut tapahtuu siten, kuin tässä on kerrottu, vaikka tosin tekeekin mieli asettaa tuo hullunkurinen historia metsästysjuttujen joukkoon. Vakavain ja rehellisten metsäseutulaistenkin ajatuksissa sekautuvat välistä runous ja todellisuus, kuin he kertovat Siperian metsistä ja metsänriistasta sekä metsästyksestä siellä.

Sisä-Afrikan aro ja sen eläinkunta.

Afrikan pohjoisosa on aavikko, sen täytyy olla aavikkoja ainiaan on se aavikkona pysyvä. Punaisen ja Atlantin meren välisiin, avaroihin, polttavan auringon paahtamiin maihin verraten menettävät sisävedet kaiken merkityksensä. Punainen meri on ihan mitätön, Välimeri liian pieni, ja yksin Atlantin valtamerenkin vaikutus tuntuu vain kapealla kaistaleella pitkin sen rantaa. Niin avaroilla ja kuumilla aloilla täytyy kaikkein pilvien hajota, voimatta kostuttaa janoavaa maata tai tehdä sitä hedelmälliseksi. Vasta paljon etelämpänä, lähellä päiväntasaajaa, siellä, jossa toiselta puolen Atlantin meri tunkeutuu syvälle maan sisään päin ja toiselta Indian meri huuhtelee Afrikan rantoja, siellä, jossa, niin sanoakseni, molemmat valtameret antavat toisilleen kättä tämän maanosan ylitse, muuttuvat olot toisenlaisiksi, kun näet siellä joka vuosi samoihin aikoihin syöksyy myrskyten, jyristen ja salamoiden alas niin runsaasti rankkasadetta, että aavikon täytyy väistyä niiden tieltä ja jättää sijaa eloisammalle arolle. Sen tähden täällä jakautuu vierivä vuosi kahteen toisistaan ihan erilaiseen aikaan, elvyttävään ja kuolettavaan aikaan, sateen ja kuivuuden aikain, jota vastoin aavikolla ainoastaan aika-ajoin vallitsevat tuulet ilmoittavat muualla tapahtuvaa vuodenaikain vaihtelua.