Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Selittääkseni aroa näyttää minusta välttämättömältä ensin lyhykäisesti kuvata sen vuodenaikoja. Sillä jokainen maa on siinä vallitsevan ilman kuva, eikä mikään maa ole mitään muuta kuin sen eri vuodenaikoina taistelevain voimain tuote. Niinpä kutakin maata voidaan ymmärtää vasta sitte, kuin on opittu tuntemaan sen vuodenajat eri voimineen ja vaikutuksineen.

Sateen lakkaamisesta alkaa Sisä-Afrikassa vuoden kuolettava aika tai pitkä ja pelottava talvi, joka kuumuudellaan vaikuttaa ihan samaa kuin Pohjolan talvi kylmyydellään. Jo ennen, kuin siihen asti enimmäkseen pilvinen taivas kokonaan selviää, pudottavat muutamat keväällä vihertyneet puut lehtipukunsa ja, mikäli lehdet varisevat, lähtevät muuttolinnutkin, jotka ovat keväällä hautoneet, pois syksyiseksi muuttuvasta maasta etsimään turvapaikkaa muista koti-maanosansa seuduista. Leipähedelmäin korret kellastuvat jo ennen sateen loppua; matalammat ruohot lakastuvat ja kuivavat. Aika-ajoin juoksevat vedet kuivavat, sateen täyttämät purot jäävät tyhjiksi ja pakottavat sekä niissä elävät matelevaiset ja konnat että yksin omituiset kalansakin hautautumaan kosteaan saveen talveksi. Hyönteiset ja kasvit jättävät munansa ja siemenensä maan kätköön.

Mitä enemmän aurinko näennäisesti kallistuu pohjoiseen päin, sitä ripeämmin lähestyy talvi. Syksyä on vain muutamia päiviä. Se ei vaikuta mitään lehtien lakastumista eikä kuihtumista, ei mitään kellastumista eikä punastumista kuten meillä, vaan sen vaikutus on hehkuvain tuulien tähden niin tuhoavainen, että ne kaikki kuivavat kuin niitetty ruoho auringon paahteessa ja joko vielä vihreinä putoavat maahan tai jauhautuvat varsissansa tomuksi ja että puut, paitsi jotkut ani harvat, muuttuvat hyvin lyhyessä ajassa talvimuotoonsa. Kentillä, joilla vielä muutamia päiviä sitte kasvoi korkeaa, tuulessa lainehtivaa ruohoa, ryöppyää nyt tomua ylös; osittain tai kokonaan kuivaneissa jokien ja purojen uomissa halkeilee maa syville raoille. Kaikki sulous katoaa; kaikki, kuin on vastenmielistä ja ikävää, tulee uhkaavasti sijaan. Lehdet ja kukat, linnut ja perhot lakastuivat, muuttivat pois tai kuolivat, mutta okaat, pistimet ja tarttimet jäivät jäljelle, käärmeet, skorppionit ja taranttelit viettävät riemujuhlaansa. Sanomaton hehku päivällä, sietämätön helle yöllä ovat näiden aikain vitsauksia, eikä niitä kumpaakaan vastaan ole mitään turvakeinoa. Ken ei ole itse kokenut näitä päiviä, jolloin Celsiuksen lämpömittari nousee varjossa viiteenkymmeneen asteesen, jolloin lakkaamatta hikoillaan, tuntematta sitä muualla kuin kylmässä huoneessa, koska kuumuus haihduttaa pois kaiken hien, ja samalla tomupilvi toisensa jälkeen ryöppyää ylös taivaalle tai polttava jano näännyttää, hän ei osaa niitä kärsimyksiä kuvata; ja ken noita öitä, jolloin unetta vieriskellään vuoteellansa, koska rasittava helle estää lepäämästä ja nukkumasta, ei ole huokaellen kuluttanut, hän ei osaa arvata tämän niin ihmisiä kuin eläimiäkin rasittavan ajan tuskaa. Yksin taivaskin muuttaa tähän asti melkein aina kirkkaan sinensä haalakammaksi; sillä tomuharsot verhoavat usein puolen päivää aurinkoa, vähentämättä kuitenkaan sen hehkua; päin vastoin tuntuu helle sitä enemmän lisäytyvän, kuin näköalaa sellaiset höyryt pimittävät. Ilman vähintäkään sielun tai ruumiin virkistystä kuluu siten päivä toisensa jälkeen. Ei mikään virkistävä pohjatuuli jäähdytä otsaa, ei sielua virkistä mikään kukkain tuoksu, ei mikään lintujen laulu, ei mikään loistavain värien ja mustain varjojen lumokuva, jollaisia päiväntasaajan seutujen tavattoman runsas valaistus muuten kyllä saa aikaan. Kaikki eloisuus, värillisyys, runollisuus on kadonnut, kuoleman kaltaiseen uneen vaipunut, ja se on liian kammottava herättämään mitään runollisia tunteita. Ihmiset ja eläimet lakastuvat, kuten jo ennen ruohot ja lehdet lakastuivat, ja moni ihminen, moni eläin vaipuu ainiaaksi maahan kuten nekin. Turhaan koettaa uljas miehuus päästä eroon näiden päiväin taakasta; huokauksiin ja valituksiin vaipuu lujinkin tahto. Mikä hyvänsä työ väsyttää, keveinkin peite tuntuu raskaalta, joka liike uuvuttaa, joka naarmu muuttuu ärtyväksi haavaksi.

Täytyypä sentään tämänkin talven viimein väistyä ja paeta kevättä. Vaan kauhistava on senkin tulo. Sama tuuli, joka aavikolla muuttuu samumiksi, levittää kevään julistajana siipensä, kaivelee maan halkeamia, etsien yksin niistäkin vielä tomua, kierittelee sitä tiheät joukot ylös, rakentaa siitä muurin kaltaiset pilvet ja kuljettaa niitä kohisten ja ulvoen yli maan, sulloo tomua kaupunkilaisten parempain asuntojen ikkunoista yhtä hyvin kuin maalaismajojen mataloista ovistakin sisään ja tuo uusia vastuksia entisten rasitusten lisäksi, joihin jo on vähän ehditty tottua. Tämä tuuli se vasta viimein on saanut täyden vallan ja käyttää sitä säälimättä, kuin tahtoisi hävittää kaiken sen, joka on tähän asti vielä pysynyt pystyssä. Vaan sama tuuli se myöskin etäämpänä etelässä kokoaa raskaita sadepilviä ja tuo niitä palanutta maata kohti. Kohta alkaa tuntua, kuin se yhä kiihtyessään kadottaisi kuumuutensa rasittavaisuutta, kuin se välistä puhaltelisi raittiimmasti ja virkistävämmästi eikä enää niin hehkuvasti. Se ei olekaan mitään pettymystä, kevät varustautuu tulemaan ja etelämyrskyn siivillä tulla pauhaavat pilvet. Vähä aikaa vielä, niin ne pimittävät taivaan eteläpuolen; vielä muutamia päiviä, niin välähtelevät tulet valasevat melkein kaikkia synkimpiä pilviä; ja muutaman viikon päästä julistaa etäinen jyrinä elvyttävän sateen lähestymistä.

Toimeliasta liikettä, juoksua ja aaltoilemista alkaja kaikissa joissa, jotka tulevat etelästä päin. Tuskin ne vielä ovat samenneet, mutta ne ovat tulleet eloisemmiksi, sillä tästä alkaen ne lakkaamatta paisuvat ja levittävät kaikkia mutaisten rantojensa halkeamia ja rakoja myöten elähyttävää kosteutta etemmäksi sisämaahan päin. Ja muuttolintujakin on jo tullut ja päivä päivältä tulee yhä uusia. Ylimpiin Niilin maihin ilmestyi haikara asumaan keilamaisten olkimajojen huipuille vanhoihin pesiin, ja samaan aikaan ilmestyi pyhä ibis toimittamaan vielä tänäänkin virkaansa, johon on ruvennut jo vuosituhansia sitte: olemaan ennustajana, julistajana ja takaajana, että vanha Niilin jumala taaskin on vuodattava armonsa ja siunauksensa runsautta tulvansa alaisille maille.

Viimein tulee ensimmäinen rajuilma. Raskaampi helle kuin koskaan painaa kuollutta, palanutta maata. Kammottava hiljaisuus ahdistaa ihmisiä ja eläimiä. Kaikki lintujen laulut ja äänet ovat vaienneet; ne itse ovat piilottuneet tiheimpiin lehdikköihin sellaisiin puihin, jotka aina viheriöivät. Kuolevan näyttää koko elämä myöskin paimentolaisten leirissä sekä kylässä ja kaupungissa. Tuskissaan hiipivät muuten niin vilkkaat koirat johonkin hiljaiseen ja turvalliseen lepo- tai piilopaikkaan; kaikki muut kotieläimet ovat peloissaan tai rajustuvat niin, että ratsuhevoset täytyy sitoa lujasti kiinni ja karja ajaa aitauksiin. Kaupungissa sulkee kauppias puotinsa, käsityöläinen työpajansa, virkamies virkahuoneensa, sillä jokainen koettaa paeta asuntonsa turviin. Eikä kuitenkaan vielä tunnu ilmassa vähintäkään henkäystä, ei vähintäkään rapinaa kuulu vielä niissä vähissä puissa, joissa on lehtiä. Mutta kyllä näkyy, että sade ja myrsky kokoutuu ja lähestyy.

Etelän puolella kasvaa musta ja ikään kuin liekehtivä seinä, sen kaltainen kuin tulipilvi palavan kaupungin tai peninkulmia laajalti palavan metsän päällä. Tulipunaista, purpuraa, tummanpunaista ja ruskeaa vaaleankeltaista, harmaata, tummansinistä ja mustaa näkyy siinä pitävän väritanssia, sekautuvan ja eroavan, häviävän pimeään ja jälleen ilmestyvän kirkkaana esiin. Se pilviseinä seisoo maassa ja kasvaa ylös taivasta kohti, se näyttää seisovan paikoillaan ja syöksyy kuitenkin myrskyn nopeudella eteen päin, pienentää hetki hetkeltä näköalaa ja kietoo kaikki tyyni läpinäkymättömään huntuun. Siitä kuuluu viheltävää ja suhisevaa melua, mutta katsojan paikoilla on vielä ihan hiljaista ja äänetöntä.

Sitte kohahtaa yht'äkkiä lyhyt ja ankara tuulenpuuska ohitse. Vahvat puut kumartuvat sen käsissä kuin notkeat vitsat; hoikat palmut taivuttavat latvansa syvälle alas. Ensimmäistä puuskaa seuraa toisia yhä tiheämpään; tuuli kasvaa myrskyksi, myrsky kiihtyy hirmumyrskyksi ja se raivoaa verrattoman voimakkaasti. Sen kohina on niin kova, että lausutun sanan kaiku ei kuulu puhujan omaan korvaan, että mitkä muut äänet hyvänsä hukkuvat siihen ihan kuulumatta. Kohisee ja pauhaa, ryskää ja räiskää, vinkuu ja ulvoo, jyrisee ja tärisee ilmassa, maassa ja puiden latvoissa, ikään kuin kaikki luonnon voimat keskenään taistelisivat, taivas putoaisi ja maan perustukset järkkyisivät. Vastustamattomalla voimalla kourii mahtava myrsky puiden latvoja, sieppaa puolet kaikkein vielä lehdekästen puiden lehdistä mukaansa, katkoo miehen paksuisia runkoja kuin haurasta lasia, ottaa mukaansa latvat, vierittää, kierittää ja pyörittää niitä kuin keveitä palloja pitkin aukeita paikkoja ja hautaa ne viimein, oksat eli leveän puolen alas päin, rungon sälöisen katkeaman ylös päin, syvälle pehmeään maahan tai hietaan ja jättää ne siihen tuhoaville termiiteille. Ahnaasti kaivelee se kaikkia maan halkeamia ja rakoja, ottaa niistä tomua, hietaa ja soraa, nostaa niitä ylös pilviin asti ja kuljettaa sellaisella voimalla, että ne koviin esineihin kimmahtelevat niin, että kuuluu selvää rapinaa, verhoaa niillä taivaan ja maat ja muuttaa niillä päivän niin synkäksi yöksi, että tuskaisten ihmisten täytyy tomuisissa asunnoissaan sytyttää lamput, ikään kuin tointuakseen elävän liekin valossa tai edes vähän, rauhoittaakseen.

Onpa sentään vieläkin kovempaa ääntä kuin tuulen riehunta. Rätisevät ukoniskut jyrähtelevät kovemmin, mahtavammin kuin se ja hämmentävät sen ulvontaa ja kohinaa. Yhä vielä ovat tomupilvet niin tiheät, että ei voida nähdä leimauksia. Mutta kohta alkaa sekautua ennestään kovien äänien pauhinaan eräs siihen asti vielä kuulumaton ääni, omituinen ropina, ja samalla alkaa luonnoton yö muuttua valon koitteeksi. Kuuluu, kuin raskaita rakeita putoilisi alas, ja kuitenkin ovat ne vain sadepisaroita, ja ne nyt maahan pudotessaan ottavat mukaansa myöskin ylös ryöpynneen tomun ja hiekan. Nyt näkyvät leimauksetkin. Toinen seuraa toistansa niin tiheään, että tahtomattaan suljetaan häi'äistyneet silmänsä ja kuunnellaan vain lakkaamatonta jyrinää. Sade muuttuu niin rajuksi, kuin olisivat pilvet auenneet, vuorilta kohisee vettä puroina alas, alempiin paikkoihin kokoutuu se järviksi, laaksoissa juoksee se jokina. Tuntikausia kestää veden tuloa, mutta jo sateen alussa heikkonee myrskyn voima, ja raitis, vilpoinen tuuli virkistää ihmisiä, eläimiä ja kasveja. Vähitellen harvenevat leimauksetkin, heikkonee jyrinä, ja rankkasade muuttuu jälleen sateeksi ja se viimein vienonee; taivas kirkastuu, pilvet hajoilevat ja loistaen pilkistelee aurinko niiden välistä. Riemuiten lähtee tummaihoinen nuoriso niin alasti, kuin ovat syntyneet, huoneista ja majoista uiskentelemaan kevään vesissä. Yhtä iloissaan nousevat niiden mutaisesta pohjasta matelevaiset, konnat ja kalat, ja jo ensi yönä sateen jälkeen kaikuu tuhatkertaisena pienen sammakon selvä ja kova ääni, jota ei ennen vähääkään kuulunut, koska se, kuten jotkut krokotiilit, monet kilpikonnat ja kaikki aika-ajoin kuivavien järvien kalat, on ollut syvällä maan sisässä talvilevossa, josta ensimmäinen kevätsade ne kaikki jälleen herätti eloon.

Kaikkialla liikkuu heräävä elämä voimakkaana. Ahnaasti imee janoava maa sille suotua kosteutta. Vaan taivas avaa muutamain päivien kuluttua taas akkunansa ja herättää elvyttävällä kosteudellaan kaikki vielä makaavat elon siemenet. Toinen rankkasade aukoo kaikkein vaihtelun alaisten puiden lehtisilmikot ja houkuttelee maasta esiin ruohon oraita. Kolmas sade loitsii esiin kukkia ja verhoaa koko maan tuoreella vihreydellä. Lumoavasti kevät tuli ja lumoavasti se nyt vaikuttaa ja vallitsee. Mikä meillä tarvitsee kuukauden ajan, suorittaa täällä viikon kuluessa elämänsä koko kiertokulun; mikä lauhkeassa vyöhykkeessä kehittyy ainoastaan hitaasti, kehittyy täällä joissakuissa päivissä tai hetkissä.