Muutamissa viikoissa on kevät taas kulunut ja siitä tuskin eroava kesä alkanut sekä sitä yhtä nopeaan seurannut syksy, niin että tarkkaan katsoen, voidaan puhua ainoastaan yhdestä vuodenajasta, johon kuuluu kevät, kesä ja syksy. Ja taas on kuolettava talvi edessä estämässä lakkaamatonta itämistä, kasvamista ja kehittymistä, kuten muissa päiväntasaajan seuduissa on suuremman vesirikkauden tähden mahdollista. Onpa sentään täälläkin sateen paljous riittävä karkoittamaan aavikon elottomuutta ja kaikkialle, missä se muuten vallitsisi, levittämään maahan paksumman tai ohuemman kasvimaton eli, toisin sanoen, muuttamaan seutua aavikosta aroksi.

Minä käytän "aro"-sanaa merkitsemään noita Sisä-Afrikan omituisia aloja, joita arabialaiset sanovat "kaalaksi", joka merkitsee "tuoretta, vihreitä kasveja kasvavaa maata". Kaala tosin on yhtä vähän Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian arojen kuin Pohjais-Amerikan prairioidenkaan tai Etelä-Amerikan pampas- tai lianos-tasankojen kaltainen, mutta kuitenkin monin puolin niin aron näköinen, että minun tuskin tarvitsee pyydellä anteeksi, jos käytänkin tuttua sanaa tuntemattoman sijasta. Aro ulottuu yli koko Sisä-Afrikan, aavikosta aina Karruun eli Etelä-Afrikan aroon asti, itärannalta hamaan länsirannalle saakka, ympäröitsee kaikkia siellä olevia vuoristoja, sulkee sisällensä kaikki sekä niillä että syvemmissä ja vesirikkaammissa paikoissa kasvavat ikimetsät, kietoo kaikki Sisä-Afrikan maat, alkaa muutamain satojen askelten päästä kaupunkien äärimmäisistä taloista ja kylien ihan reunimmaisten talojen vierestä, antaa tilaa uutisasukasten vainioille ja elättää paimentolaisten laumoja. Mihin aavikko etelää kohti päättyy, mihin metsä lakkaa, missä vuoristo mataloituu, siellä se on vallalla; missä tuli hävittää metsän, anastaa se ensinnä palopaikan; missä ihminen jättää kylän autioksi, sinne se tunkeutuu ja muutamissa vuosissa hävittää kylän viimeisetkin merkit; missä maanviljelijä luopuu vainioistaan, sinne se vuoden kuluessa painaa jälleen oman luonteensa.

Kolkolta, yksitoikkoiselta ja vaihteettomalta näyttää aro siitä, joka sinne ensi kertaa astuu. Avara, usein ylinäkymätön tasanko on silmäin edessä; ainoastaan poikkeuksen tavoin kohoaa siitä sieltä täältä yksinäinen vuoren huippu ja vielä harvemmin ne yhtyvät seljänteiksi. Useammin liittyy aaltomaisesti toisiinsa mataloita kukkuloita ja yhtä mataloita laaksoja; välistä ne ihmeellisesti kietoutuvat verkon kaltaisiksi kukkulajonoiksi ympäröimään syvempiä laaksoja, joihin sateen aikaan syntyy rapakoita, lammikoita ja järviä, jota vastoin savinen pohja talvella halkeilee tuhansiin rakoihin. Syvimpiin ja pisimpiin laaksoihin syntyy noiden seisovain vesien sijaan "koori" eli sadepuro, joka samoin ainoastaan keväällä osaksi täyttyy tai erittäin edullisessa tapauksessa reunojaankin myöten, joka silloin aina tapahtuu muutamassa tunnissa, ja sitte se virtaa, jopa liikkuvaisen muurin tavalla kohistenkin syöksyy syvyyteen, vaan ei siltä suinkaan aina pääse oikeaan jokeen. Paitsi vain sellaisissa vesipaikoissa, peittää kaikkialla verraten runsas kasvikunta maata. Mitä erilaisimmat ruohot, maata myöten suikertelevista pikku kasveista miehen korkuisiin, viljan olkien kaltaisiin saakka, ovat aron kasvikunnan pääosina; puut ja pensaat, varsinkin monet mimoosat eli tuntokasvit, apinanleipäpuut, muutamat palmut ja muut tihenevät siellä täällä, etenkin mainittujen vesien rannoilla, metsiköiksi tai pensasaidoiksi, mutta muuten niitä on niin niukalti ruohojen seassa, joita kaikkialla yli laajain alojen kasvaa ihan tasaisesti, että niistä ainoastaan joissakuissa paikoissa syntyy harvaa metsää. Nämä puut eivät missään näytä sellaista rehevyyttä kuin oikeissa jokilaaksoissa, jotka voivat säilyttää kevään siunausta, vaan ovat päin vastoin hyvin usein kituvia tai ainakin mataloita ja harvalatvaisia, ja ainoastaan joskus kiemurtelee joku köynnöskasvi ylös niiden latvoihin. Ne kaikki kituvat pitkän talven polttavassa kuumuudessa, joka tuskin sallii niiden itsensäkään elää ja kuolettaa niistä kaikki loiskasvit. Sitä vastoin ruohot vesirikkaana, vaikka tosin lyhyenäkin kevätaikana kasvavat rehevästi, kukoistavat ja kypsyttävät siemenensä ja siten käyttävät hyväkseen kaikkia iloisen menestymisen ehtoja. Mutta juuri nämä ruohot myöskin suuressa määrässä tekevät aron yksitoikkoiseksi, sillä ne, vaikka ovatkin mataloita, tasoittelevat muita erilaisuuksia ja väsyttävät varsinkin värinsä yksimuotoisuudella. Ei edes ihminenkään kykene saamaan tässä ylt'yleisessä yhtäläisyydessä aikaan mitään vaihtelua, koska hänen vainionsa keskellä ruohometsää ovat etäältä katsoen niin sen kaltaiset, että on mahdoton erottaa viljaa ruohosta, ja koska pyöreät, keilamaiset majat, tuetut hienoilla seipäillä ja ulkoa päin verhotut aroruoholla, ainakin kuivuuden aikaan niin vähän näöltään eroavat ympäröivästä lakeudesta, että täytyy olla hyvinkin lähellä niitä ennen, kuin huomaa ne. Ainoastaan vuodenajat jonkun verran muuttavat muuten yhtäläistä kuvaa, vaan eivät nekään paljoakaan riistä siltä yksitoikkoisuuttansa.

Hyvin tyly on myöskin aron vastaanotto-tapa vaeltavia kohtaan. Korkeain kamelien seljässä, istuen ratsastetaan pitkin maita. Joku riistaeläin houkuttelee metsästykseen ja viekoittaa tunkeutumaan ruohometsään. Silloin saadaan kokea, että näköään niin sileässä ruohokossa kasvaa myöskin muita kasveja, jotka ovat vielä paljon pelottavammat kuin mimoosain okaat. Maassa versoo "tarba", jonka siemenkoterot ovat niin terävät, että leikkelevät rikki keveäin ratsusaapasten pohjat; sitä korkeammaksi ylenee "essek", jonka takiaiset eroamattomiksi tunkeutuvat kaikkiin vaatteihin; vielä vähän pitemmäksi pyrkii "askanit", näistä kolmesta nimitetystä hirvittävin kasvi, koska sen hienot okaat irtautuvat vähimmästäkin koskemisesta, tunkeutuvat kaikkein vaatteiden läpi ihoon ja tekevät siellä märkäpaisumia, jotka tosin itsessään ovat hyvin pienet, mutta äärettömän paljoutensa tähden kuitenkin tulevat erittäin kiusallisiksi. Nämä kolme kasvia estävät kauan oleskelemasta ruohokossa ja siihen etäälle tunkeutumasta ja tulevat tuskaksi ihmisille ja eläimille sekä saattavat myöskin kohta käsittämään, minkä tähden niiden seutujen synnynnäiset asukkaat aina pitävät mukanaan hienoja pihtejä kaikkein tärkeimpinä kaluinaan ja miten ihmisten kuten apinainkin kesken suurin ystävyyden työ, kuin toinen voi toiselleen tehdä, on hienojen, tuskin näkyvien, mutta neulan vertaisten okaiden vetäminen pois ihosta. Että enimmät muutkin aron kasvit, varsinkin melkein kaikki puut ja pensaat ovat täynnänsä enemmän tai vähemmän haitallisia okaita ja pistimiä, ei kummastuta ketään, joka on jossakin paikoin Afrikassa koettanut tunkeutua tiheikön lävitse taikka vain mennyt lähelle jotakin puuta.

Vielä kiusallisempia aron ilmiöitä tuo yö esiin. Arollakin täytyy usein ratsastaa monta päivää, kylää tapaamatta, ja sen tähden viettää yönsä taivasalla. Löydetään viimein joku sopiva hiekkainen paikka tien varrelta, jota matkustetaan, sellainen, jossa ei ole mitään kiusoittavia kasveja, ratsueläimet päästetään taakastaan ja sidotaan kiinni, tehdään yksinkertainen makuusija, se on: levitetään maahan matto ja sytytetään suuri tuli suojelemaan pedoilta. Aurinko laskeutuu, yö tuo jo muutaman minuutin päästä pilkko pimeän yli tasangon; tuli valasee leiriä ja sen lähintä ympäristöä. Silloin etäämpänä kuten itse leirissäkin syntyy elämää ja liikettä. Tulen liekkien houkutuksesta juoksee ja ryömii eläviä esiin yksitellen, kaksittain, kymmenittäin, sadoittain. Ensinnä tulee suuria hämähäkkejä, jotka peittävät kahdeksalla jalallaan melkein niin paljon alaa kuin mies kämmenellään ja hajasormillaan; heti niiden jälkeen taikkapa jo yht'aikaa niiden kanssa skorppionit. Molemmat juoksevat melkein kammottavan nopeasti tulta kohti, mattojen ja peitteiden päällitse, yksinkertaista illallista varten asetettujen lautasien välitse, kääntyvät pakoon heti, kuin tulen loistava lämpö tuntuu polttavalta, viehättyvät liekkien loistosta vielä tulemaan uudestaan ja siten yhä enentävät vaarallista vilinää. Sillä nämä hämähäkit ovat vaarallisen tai ainakin hyvin tuskauttavan puremisensa tähden melkein yhtä peljättävät kuin skorppionit ja aina myöskin yhtä kärkkäät puremaan kuin skorppionit pistämään. Äkeissään tartutaan toiseen aseesen, jonka taitava opas on matkalle lähtiessä ihan välttämättömänä varustanut mukaan, pitkiin hiilipihteihin, sieppaellaan kiinni noita kutsumattomia vieraita niin monta, kuin vain voidaan saada, ja armotta heitetään ratisevaan tuleen. Kaikkein matkakumppanien yhteisillä ponnistuksilla saadaan lyhyessä ajassa suurin osa tuosta helvetillisestä vitsauksesta tulikuoleman suuhun; uusia tulee yhä vähemmin ja kaikki, mikäli mahdollista, tuhotaan samalla tavalla. Jo hengitetään helpommin, mutta liian aikaisin! Taas uusia ja vielä pelottavampia vieraita tulee tulta kohti, myrkkykäärmeitä, joita liekkien loisto houkuttelee kuten äsken hämähäkkejä. Luonnontutkija tuntee ne tai ainakin sen lajin, jota tulee kaikista runsaimmin, erittäin huomioon otettavaksi eläimeksi, sillä se on hietakeltainen sarvikäärme, vanhan ajan kuuluisa tai pahamaineinen "cerastes", moneen Egyptin muistomerkkiin kuvattu "fi", sama myrkkykäärme, jonka myrkkyhampailla Kleopatra surmasi itsensä; mutta väsynyt matkustaja soisi niiden olevan helvetin syvyydessä. Koko leirissä tulee kiire heti, kuin kuka hyvänsä matkakumppaneista vain mainitsee tuon nimen; jokainen sieppaa paljon sukkelammin ja pelokkaammin pihdit kuin äsken, astuu käärmeen nähtyään varovasti sen luo, pistää pyydyksensä takaa päin niskaan, puristaa pihdit lujasti kiinni, että peto ei pääsisi pois livahtamaan, ja heittää sen keskelle leimuavaa tuliroviota sekä katselee ilkkuvalla ilolla sen tuhoa. Monin paikoin arolla voivat nämä käärmeet saattaa vähäiseen epätoivoonkin. Enimmiten on turha etsiä sarvikäärmettä päivällä, koska sen suomuspuku on pienimpiin piirteihin asti ihan hiekan näköinen ja se päivällä sekä muinakin lepohetkinään oleksii niin hiekan sisällä, että ainoastaan lyhyet sarvituntimet ovat näkyvissä; vaan heti, kuin yö tulee ja leirituli loistaa, ovat ne siinä kiemurtelemassa. Välistä niitä on kauhistavan paljo, niin että ne pitävät väsynyttä matkustajaa vireässä liikkeessä puoleen yöhön asti; sillä kaikki, jotka ovat olleet lepäämässä valon piirissä taikka yömatkoillaan tulevat kyllin lähelle, kaikki ne suikertelevat tulta kohti. Ja kuin viimein väsyneenä ja uneen uupuvina heitetään pihdit kädestään ja käydään levolle, ei koskaan voida tietää, kuinka monta käärmeitä vielä myöhemmin yöllä matelee makaajan ylitse, mutta usein kyllä aamulla mattoja korjatessa huomataan niin tapahtuneen, sillä yksi tai useampia on niitä piilossa maton reunojen alla ja nyt, kuin mattoa nostetaan, kaivautuu hiekkaan. Juuri arolla heräsi mieleeni ja vahvistui vakuutus, jota ei kukaan ollut siihen asti minulle edes lausunutkaan, että kaikki myrkkykäärmeet, paitsi ani harvoja, ainakin kaikki kyykäärmeet ja kolokäärmeet ovat öillä liikkuvia eläimiä. Kaikki aron kiusaeläimet eivät suinkaan vielä ole tässä luetellut. Yksi niistä, kaikkein pienimpiin kuuluva, ei tosin saata pelkäämään hengen vaaraa, vaan se on vaarallinen arolla eläväin tai oleksivain ihmisten omaisuudelle. Se eläin on termiitti, meidän muurahaisemme kaltainen hyönteinen, joka, vaikka onkin pieni, tekee enemmän pahaa kuin ahnas heinäsirkka; sen esiytyminen saattaa vielä tänäänkin tulla oikeaksi maanvaivaksi ja tuottaa enemmän vahinkoa kuin viljavainiota sotkeva elefanttilauma. Sillä se on kaikkialla liikkuvia ja lakkaamatta hävittäviä eläimiä. Mitä kasvikunta tuottaa, joutuu niiden teräviin hampaihin, ja samoin kaikki, mitä ihmisen uutteruus ja taito tekee sille kelpaavista aineista. Paljon korkeammat aron ruohometsiä ovat niiden keilamaiset savipesät, maata pitkin ja ylös puita myöten kulkevat heidän käytävänsä ja tiensä. Yön ja pimeän aikaan tekevät ne hävitystyötänsä. Ensin ne peittävät hävitettäväksi valitun esineen maakuorella, joka estää siihen pääsemästä mitään valoa, ja sitte ne ryhtyvät työhönsä, jonka tarkoitus ja loppu aina on hävitys. Kaikki maassa olevat tai maaseinissä riippuvat esineet ovat pahimmassa vaarassa. Varomaton matkustaja panee vallitsevan helteen pakosta jonkun vaatekappaleensa viereensä, makuusijanaan olevalle maalle ja huomaa aamulla sen olevan seulamaisesti lävistettynä, kelpaamattomaksi tehtynä, sanalla sanoen hävitettynä; maahan vielä tutustumaton luonnontutkija kätkee vaivalla kootut aarteensa arkkuun, vaan ei huomaa asettaa sitä kiville tai muilla sellaisille esineille, jotka pitäisivät arkun pohjaa koholla maasta, ja muutaman päivän kuluttua ovat hänen aarteensa kokonaan ryöstetyt; metsästäjä ripustaa pyssynsä saviseinälle ja harmikseen huomaa näiden hävityshimoisten eläväin lyhimmässäkin ajassa kaivelleen koloja ja syviä käytäviä tukkiin. Puu, jonka termiitit valitsevat itselleen, on hukassa; asunnon puuosat, mihin ne kerran asettuvat, on häviön oma. Maasta korkeimpiin oksiin asti kaivelee termiitti tuhoavia teitään, syö rungon, haarat ja oksat reikäisiksi ja jättää koko puun sitte alttiiksi ensi myrskylle, joka hajoittelee sen mehiläispesämäiset jäännökset kaikille ilman suunnille; asuntojen maaseiniä tai paaluja myöten nousee se ylös, lävistelee kaikki puuaineet ja saa tuota pikaa asunnon kaatumaan; parempien asuntojen kovaksi tallatun maalattian tai kivilattian alle kaivelee se tuhathaaraisia teitään ja tulee niistä, milloin soveltuu, miljoonittain esiin levittämään varmaa tuhoa itse asuntoon. Siten ja vielä monella muulla tavalla tulee se Sisä-Afrikan, varsinkin aron melkein pahimmaksi vitsaukseksi.

Jos arolla ei olisi muita ilmiöitä, jos se ei olisi kaikkein rikkaimpia seutuja, sellainen, jossa Afrikan eläimiä sekä asuu että muuten oleskelee hyvin runsaasti, niin luonnontutkija sitä yhtä mielellään karttaisi kuin kauppaa harjoittava matkustajakin, joka oppii tuntemaan ainoastaan sen ikävät, vaan ei sen viehättäviä puolia.

Jos siellä kauemmin oleskellaan ja sitä todella tutkitaan, niin siihen lepytäänkin. Se on rikas ja vilkas, äärettömän rikas, ei lainkaan köyhä kuin aavikko, pikemmin ikimetsän kaltainen, koskapa arollakin elää paljo ja monenlaisia eläimiä ja koska juuri siellä varsinkin on niitä eläimiä, joita me tavallisesti katsomme tämän maanosan varsinaisiksi, sen luonnetta kuvaaviksi asujamiksi. Muutamia niistä saatamme nyt kuvata, vaikkapa vain lyhykäisesti.

Merkillisimmiksi aroeläimiksi katson minä kalat, joita tavataan niissä joki- ja järvipaikoissa, joissa on ainoastaan aika-ajoin vettä. Jo Aristoteles kertoo kaloista, jotka hautautuvat mutaan, kuin niiden asuinvedet haihtuvat kuiviksi, ja jo Seneka koettaa tehdä sitä Aristoteleen lausuntoa epäiltäväksi, pilkallisesti neuvoen täst'edes lähtemään kalastamaan kuokalla ja lapiolla eikä enää haavilla. Vaan Aristoteles kertoo tosiasioita, jotka eivät suinkaan ole pilkan arvoiset.

Sisä-Afrikan arovesissä ja joissa asuva mutakala on ankeriaan muotoinen, noin metrin pituinen eläin, jolla on pitkä, purstoon asti ulottuva selkäevä, kaksi kapeaa rintaevää kitasien lähellä ja kaksi pitkää vatsaevää purstopuolella. Sen tärkein tuntomerkki on, että sillä, paitsi kitasia, on myöskin hengitykseen kelvollinen keuhkosäkki. Tämä merkillinen, konnan ja kalan väliasteella oleva, kaksineuvoinen eläin oleskelee veden korkeallakin ollessa mieluisemmin mudassa kuin selvässä vedessä ja pysyttelekse kolojen kätkössä, joita se näyttää itse kaivavan. Jos vesi vähenee liiaksi, kaivautuu se syvälle mutaan, kääriytyy kokoon niin pieneen tilaan kuin suinkin ja tekee, nähtävästi pyörimällä kuin kerä, mudasta ja omasta limastaan ympärillensä ilmaa pitävän koteron, jossa se liikkumatonna makaa talven ajan. Jos sellainen kotero kaivetaan maasta ja taitavasti asetetaan laatikkoon, niin voidaan vahingoittamatta kuljettaa kalaa pitkät matkat, jopa herättää se milloin hyvänsä eloonkin panemalla se koteroineen haaleaan veteen. Elvyttävän veden ensi kosketuksessa pysyy se rauhallisena, vielä ikään kuin uneliaana, vaan jo tunnin kuluttua on se ihan vilkastunut ja muutaman päivän päästä herää siinä myöskin ahnas saaliinhimo. Muutamiin kuukausiin se sitte ei muuta käytöstänsä, vaan siihen aikaan, jolloin se Afrikassa varustautuu talviuneensa, ryhtyy se vankisäiliössäänkin samoihin toimiin, tule£ ainakin hyvin levottomaksi ja erittää itsestään merkillisen paljon limaa. Jos sallitaan, kaivautuu se piiloon makaamaan, jos ei, niin se pian voittaa sen taipumuksensa ja elää edelleen, jopa menestyykin selvässä vedessä.

Ihan samalla tavalla kuin mutakala elävät myöskin säekalat talven ylitse, ja molempien näiden tavalla kaivautuvat kaikki arolla elävät konnat, jopa muutamat matelevaisetkin, varsinkin vesikilpikonnat ja krokotiilit, mutaan talvimakuulle, pysymään siten hengissä kuolettavan ajan yli. Sitä vastoin kaikki maalla elävät matelevaiset liikkuvat juuri talven kuumimmassa hehkussa elävimmästi ja siten suuresti vilkastuttavat autiota aroa; sillä niitä asuu siellä ihmetyttävän paljo. Paitsi kyykäärmettä, jonka jo edellä mainitsin, on arolla vielä toinenkin myrkkykäärme: aspis- tai sylkikäärme, vaarallisimpia matelijoita, kuin olemassa on. Tämä käärme, vielä paljon kuuluisampi tai pahamaineisempi kuin sarvikäärme, on se, jolla Mooses teki ihmeitä faraon edessä, kuten käärmeiden lumoajat vielä nytkin tekevät, se, jota Egyptin muinaiset kuninkaat kantoivat kullasta tehtynä päässänsä vastustamattoman voimansa vertauskuvana, se, jota he käyttivät kostaessaan pahantekijöille tai vihollisille, se, josta muinaiset kirjailijat ovat meille jättäneet kauhistavia eikä suinkaan aina vääriä kertomuksia. Päin vastoin kuin muut myrkkykäärmeet liikkuu tämä päivällä; jos sitä ei ärsytetä, on se hyvin viattoman näköinen, ja muuten hyvin sukkela, kiukkuinen ja rohkea, niin että sillä on kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät myrkkykäärmeen vaaralliseksi. Sekä hiekan että kellastuneen ruohon näköisen värinsä tähden jää se enimmäkseen huomaamatta, se suikertelee usein kammottavan nopeasti ruohokossa ja tietäen aseensa pelottavuuden varustautuu heti rynnäkköön, kuin huomaa vaaran uhkaavan. Asettuen taisteluun nostaa se viidennen tai kuudennen osan ruumiistaan pystyyn, levittää kaulaluunsa kilveksi, jonka päällä pieni pää vilkkaine, melkein säkenöivine silmineen liikkuu, katsoa tuijottaa terävästi vastustajaansa ja sitte yht'äkkiä tekee melkein aina kuolettavan iskun ja purasee — kammottavan kaunis näkö, ihmetyttävä ja kauhistava sekä ihmisille että eläimille. Yleensä kerrotaan sen voivan puremattakin vahingoittaa sylkemällä tai ruiskuttamalla myrkkyä vastustajaansa, ja todella sen suuret myrkkyrauhaset erittävätkin tuota kuolettavaa nestettä niin runsaasti, että sitä riippuu suuret pisarat hänen reikäisten myrkkyhammastensa päissä. Eipä siis ihme, että niin aron synnynnäinen asujan kuin länsimaalainenkin paljon enemmän pelkää tätä kuin hidasta sarvikäärmettä, joka heitä yöllä leirissä ahdistaa; voidaan kyllin käsittää, että länsimaalainen ihan arvelematta ampuu jokaista viattomintakin käärmettä, kuin näkyviin tulee, ja että viimein vähinkin rasahdus ruohokossa tai lehdissä vähän säikyttää tai ainakin tekee varovaksi. Sellaista rasahtelemista kuitenkin kuuluu arolla lakkaamatta, kun näet muitakin käärmeitä, kuusi metriä pitkästä jättiläisestä, assalasta eli hieroglyyfikäärmeestä aina pieniin viattomiin tarhakäärmeihin asti, kaikkia on yhtä lukuisasti kuin aspiksia, ja sitä paitsi on kaikkialla myöskin lukematon joukko kaikenlaisia liskoja. Ken pelkää käärmeitä, hänet saattavat liskot lepyttää matelevaisiin, sillä viehättävämpiä ilmiöitä kuin nämä sukkelat ja väriltään komeat elävät ei arolla ole nähtävänä. Maata myöten livahtelevat ne, pensaiden ja puiden oksia myöten kiipeilevät ne ylös, termiittein pesistä ja ihmisasunnoista katselevat ne alas, jopa kaivelevat hiekan alitsekin teitänsä. Muutamat lajit vetävät, värien komeuteen ja välkyntään katsoen, vertoja kolibreille, toiset ilahuttavat liikettensä nopeudella ja sievyydellä ja vielä toiset vetävät ruumiinrakennuksensa kummallisuudella puoleensa huomiota. Vielä sittekin, kuin näitä erittäin elvyttävä aurinko menee mailleen ja suurin osa näistä vikkelistä olennoista asettuu levolle, antaa aro tarkastelijalle työtä: sillä yön tullessa gekot, jotka ovat päivän pitkään hiljaa ja rauhallisina riippuneet puiden rungoissa tai huoneiden orsissa, varustautuvat työhönsä, huutavat kovasti ja kaiukkaasti omaa nimeänsä ja harjoittavat metsästystänsä, ihan aristelematta ihmistä. Ikivanha väärä luulo panettelee -niitä erittäin myrkyllisiksi eläimiksi ja sama luulo kummittelee vielä tänäkin päivänä tietämättömäin ihmisten aivoissa. Ne ovat yöeläimiä ja sen tähden toisin varustetut kuin saman luokan päiväsaikaan toimivat lajit. Niiden erityinen tuntomerkki on, että heillä on sormien ja varpaiden ensi nivelissä leveät pikku tyynyt ja niiden alla tiheässä pieniä lehtiä; nämä tyynyt vaikuttavat imuliuskojen tavalla ja siten tekevät kiipeämisen tavattoman helpoksi. Noissa lehtityynyissä luultiin huomaavansa myrkkyrauhasia, vaikka se täytyy vähänkin ajatellen huomata mahdottomaksi. Gekot tosiaan ovat ihan viattomat ja miellyttävät eläimet ja saavuttavat hyvin pian jokaisen vanhoihin erhetyksiin eksymättömän tarkastelijan suosion. Ollen kotieläimiä sanan paraimmassa merkityksessä, ne kun innokkaasti ja hyvällä menestyksellä harjoittavat kaikkein kiusallisten syöpäläisten hävittämistä, elvyttävät ne yöllä sekä savi- että olkiasuntojen kaikkia paikkoja, kiipeävät melkein erehtymättömän varmasti noiden lehtityynyjensä avulla, liikkuvat missä asennossa hyvänsä, pää ylös tai alas päin, pysty- tai vaakasuoraan, leikitsevät ja pyydystävät ja ajelevat toisiaan huvittavasti ja ilahuttavat sitä paitsi myöskin kaiukkaalla äänellään, tuottavat siis sekä huvia että hyötyä. Kukapa järkevä ihminen siis ei viimein mieltyisi heihin?