Sellaisen sadejärven luona, joka on kokoelevalle tutkijalle oikea aarniometsän aarrekammio, olimme monta päivää metsästäneet, tarkastelleet ja kokoelleet, ihmetelleet suurenmoista kasvimaailmaa ja saman muotoista eläinmaailmaa, tehneet pilaa niilihevoille, osoittaneet vihollisuuttamme krokotiileille eli lyhyesti sanoen runsaimmassa määrässä nauttineet metsästyksen ja tutkimuksen iloja, unhottaen kaikki muut asiat, yksinpä ajankin, jossa elimme. Mutta kuin aurinko aleni ja kutoi kultiansa monenkaltaisesti vihertäväin lehtien alle; kuin papukaijain kirkuna oli vaiennut ja ainoastaan jonkun rastaan nukkuva laulu enää kaikui korviimme; kuin toisella rannalla merikotka, joka juuri äsken oli vielä näyttänyt vihreän lepopaikkansa ihmetyttävältä kukalta, väsyksissään veti valkoisen päänsä olkapäiden väliin; kuin lähimmän korkean mimoosan latvaan levolle asettuvan marakattijoukon kurnutuskin oli vaiennut; kuin yö tuli kirkkaan hämäränä ja ystävällisenä, vilpoisen lauhkeana, kaiukkaana ja tuoksuisena kuten aina tähän aikaan; silloin tahtoi kaikki eilen ja tänään mieleen jääneiden kuvien väririkkaus, loisto ja välke hälvetä. Lakkaamatta lensivät ajatuksemme kallista kotia kohti ja koti-ikävä tuntui sydämmemme syvyydessä; sillä kotona vietettiin tänään joulujuhlaa. Me olimme tehneet punssia ja täyttäneet piippumme koko maapallon paraimmalla tupakalla, albanilainen oppaamme lauloi vienoja, sointuvia laulujansa, yö hyväili sydäntä ja aistimia; mutta lasit jäivät tyhjentämättä, tupakansavu-pilvet eivät vieneet kanssansa surumielisyyden pilviä, laulut eivät herättäneet meissä mitään kaikua, turhaan yö hyväili meitä. Sen piti ensin tuoda meille joululahjamme, ja se toikin.

Aarniometsän yö on aina ylevä, joko sitte ukontulet leimauksillaan valasevat taivasta, jyrinä kaikuu ja myrsky riehuu taikka pimeältä tähdettömältä taivaalta etäiset auringot säteilevät eikä liiku lehti, ei korsi Muutaman minuutin kuluttua auringon laskusta verhoaa yö metsän. Mikä päivällä näkyy selvään, se on nyt pimeän harson peitossa; mikä auringon valossa näytti luonnollisen kokoiselta, se suurenee jättiläiskokoon. Tutut puut tulevat valekuviksi, aitamaiset pensastot tihenevät pimeiksi muureiksi. Tuhatääninen hälinä vaikenee vähitellen ja muutamia minuutteja vallitsee syvä hiljaisuus. Sitte alkaa taas kuulua liikettä ja elämää sekä joella että metsässä. Sadat sirkat alkavat helistää, niin että luullaan etäältä kuulevansa huonosti soinnutettujen kellojen soittoa; tuhannet heränneet kuoriaiset, niiden joukossa tavattoman suuriakin, lentelevät kukoistavien puiden ympärillä, saaden aikaan kaiukasta surinaa, todella oikeaa säestystä tuolle soitolle. Sammakot, jotka päästävät vain yhden ainoan, heidän omaan pienuuteensa verraten hämmästyttävän kovan äänen, yhtyvät soittoon, ja kauas läpi metsän kaikuu se heidän äänensä, joka kuuluu kuin hitaasti paukutellun kiinalaisen gongon helähdykset. Suuri pöllö tervehtii yötä kumealla ulinalla, pieni pöllö vastaa kimakalla naurulla; korukehrääjä kehrää ainiaan samaa hyrisevän laulunsa säveltä. Joelta kuuluu erään lokkien sukuisen yölinnun valitushuuto, saksinokan, joka, riideltyään ensin ihan vedenpintaa pitkin, alkoi kyntää aaltoja; hietasaarilta ja särkiltä kaikuu trielin eli paksujalan kova, vähän kirskuva huuto ja jonkun viklan tai kurmitsan sävelrikas, kaiukas, laulun kaltainen viserrys; läheisen sadejärven ruoko- ja kaislametsän päällä rääkyy yöhaikara. Pensastiheikössä tai puiden latvoissa välkkyy satoja kiiltomatoja; joessa suuren suuri krokotiili, joka jo ennen auringon laskua läksi vastapäiseltä hietasärkältä ja jo on ehtinyt jäähdyttää auringon kuumentaman panssarinsa haaleissa laineissa, vetää, uiskennellen ihan veden pinnan alla, osaksi päälläkin, pitkiä, kuunvalossa hopealta loistavia, tähtein valossa ainakin välähteleviä viiruja. Korkeimpien puiden latvain päällä liitelevät vaaleat huuhkajat ja pöllöt ihan äänettömästi, rantaa pitkin lentävät miellyttävästi häilyen kehrääjät, puiden latvain välillä kiertelevät suhisten yölepakot, rannalta toiselle kulkevat monesti suurissa joukoissa lentävät koirat eli hedelmiä syövät lepakot. Ja nyt on myöskin tullut aika, muiden metsän nisäkästen vilkastua tai ainakin antaa jotakin vireyden merkkiä. Shakaali vetää vaihtelevia, milloin valittavia, milloin ilostuvia virsiänsä sekä pontevasti että väsymättömästi; kymmenkunta muuta shakaalia heti yhtyy urhollisesti kilvoittelemaan voitonseppeleestä; muutamat hyenat näyttävät odottaneen vain näiden verrattomain esilaulajain merkkiä, yhtyvät virteen moniäänisenä kuorona, ulvovat ja nauravat, valittavat ja riemuitsevat; pardeli röhkii, leijona kiljuu yhteen joukkoon; yksin joessa vielä oleksiva niilihepokin muristen kuuluttaa heikkoa ääntänsä.

Niin puhelee ja ilmoittautuu aarniometsä yöllä, niin se antoi tekemistä minun korvilleni ja silmilleni, sinäkin unhottumattomana yönä. Kuoriaiset ja sirkat, pöllöt ja kehrääjät olivat juuri alkaneet; silloin kajahteli metsässä voimakkaita, räikeitä ääniä, kuin olisi taitamaton puhallellut torveen. Heti vaikeni albanilaisemme laulu, palvelijaimme ja venemiestemme puhelu. Vielä kerran räjähti toisella rannalla. "El fiuul, el fiuul!" huusivat sudanilaiset; "elefantteja, elefantteja!" riemuitsimme mekin. Ensi kertaa nyt kuulimme ja kuuntelimme jättiläis-paksunahkaisia, joiden polkuja olimme tähän asti melkein aina kulkeneet. Toiselta rannalta laskeutuivat hitaasti ja varmasti veteen suuret, hämärässäkin kyllin selvään näkyvät elefantit juomaan ja kylpemään. Toinen toisensa jälkeen pisti pitkän notkean kärsänsä veteen, imi sen täyteen ja tyhjensi sitte tilavaan suuhunsa tai hartioilleen ja selkäänsä, ja yksitellen astuivat viimein kaikki alas jokeen virkistäytymään sen vedessä. Ja ikään kuin olisi elefanttien ääni ollut vain herätyshuuto, alkoi nyt metsässä suuri hälinä. Aikaisemmin kuin koskaan ennen kiljahteli erämaan kuningas; toinen ja kolmas leijona vastasi tervehdykseen. Kauhuissaan parkuivat uniset apinat, tuskissaan pakenivat anttiloopit. Silloin nosti ihan veneemme lähellä niilihepo rumatekoista päätänsä ylös veden pinnasta ja murisi, ikään kuin tahtoen koettaa kilpailla leijonan jyrisevän kiljunnan kanssa. Leopardi uskalsi myöskin äännellä, shakaalit virittivät vaihtelevimman laulun, kuin heiltä olimme koskaan kuulleet; juovikkaat hyenat ulvoivat, täplikkäät kaiuttivat helvetillistä, luihin ja ytimiin sattuvaa nauruansa; ja huolimatta vähääkään koko metelistä, jonka metsän kuningas ja muut mahtavat olivat herättäneet, jatkoivat sammakot yksitoikkoista huutoansa ja sirkat helisevää surinaansa.

Se oli aarniometsän "Hosianna korkeudessa!"

Nisäkästen vaellukset.

Vaellushalua, sellaista, kuin ihmisissä voi näkyä, ei ole millään eläimellä, eipä edes linnullakaan, jota me kadehdimme yli maiden ja merien kantavain siipiensä tähden. Huolettomasti ja vapaasti kuin ihminen, joka lähtee tutustumaan vierasten maiden tapoihin, ei mikään eläin vaella; sillä vielä lujemmin, kuin meitä koti-ikävämme, kahlehtivat eläimiä tottumuksensa tai hitautensa synnyinpaikkaan. Jos eläin varustautuu siitä lähtemään, niin se tekee sen välttämättömästä pakosta, paeten tulevaa puutetta. Vaan hätä ja puute kohtaavat sitä varsin usein tuntemattomissa vieraissakin seuduissa, ja siten se tuskin saa kokea muuta kuin vaelluksen ikävyyksiä.

Niin tapahtuu vaelteleville kaloille ja muuttaville linnuille ja varsinkin niille nisäkkäille, jotka välistä ryhtyvät vaeltelemaan. Harvat nisäkkäät tekevät sitä niin säännöllisesti, vaan kaikki samoista syistä kuin kalat ja linnut. Nisäkkäät vaeltavat, päästäkseen jo tuntuvaksi tulleesta tai ainakin uhkaavasta puutteesta, ja sen tähden niiden matkat pikemmin näyttävät turmion paolta kuin miellyttävämpien seutujen tavoittelemiselta.

Minä en nisäkästen vaelluksilla tarkoita niitä kuljeksimisia, joista niiden asunta-ala laajenee, enkä tavallisia retkeilemisiä ravinnon tähden, vaan yksinomaan sellaisia suurin joukoin matkustuksia, joilla jotkut nisäkkäät määräaikoina tai, milloin sattuu, saapuvat toisiin paikkoihin, joissa niiden täytyy mukautua uusiin, vieraihin elintapoihin ja joista ne kuten niistä tavoistakin jälleen luopuvat heti, kuin se tulee niille mahdolliseksi tai ainakin näyttää mahdolliselta. Sellaiset matkat ovat vielä enimmäkseen kalojen ja lintujen säännöllisten vaellusten kaltaiset, ja niiden tunteminen edistää myöskin itse nisäkästen tuntemista.

Ulommaksi tavallisten oleskelupaikkojen rajoja retkeilevät kaikki nisäkkäät mikä mistäkin syistä. Jotkut varsinkin vanhat urokset ovat halukkaammat kuljeksimaan kuin saman lajiset nuoret ja naarakset ja sen tähden siirtyvät usein ilman huomattavaa syytä asuinalueelta toiselle; joukoissa elävien lajien nuoria uroksia joukkojen vanhimmat johtajat ihan karkoittavat ja pakottavat vaeltamaan pois; emät poikineen kuljeksivat mielellään poikain synnyinpaikan lähiseuduissa; eri sukupuolet vaeltelevat etsien toisiansa. Sellaisilla retkillä löytää eläin sattumalta erittäin miellyttävän asuinpaikan, ruokarikkaan alueen, suojelevan tiheikön, piilopaikaksi sopivan kolon tai luolan, viipyy siellä kauemmin tai vähemmin aikaa ja viimein asettuu uuteen viehättävään paikkaan. Kokeneet metsästäjät tietävät, että sellaisiinkin seutuihin, jotka on ammuttu ihan puhtaiksi, ennemmin tai myöhemmin siirtyy muualta eläimiä, jopa jää asumaankin, jos paikat ovat niille mieluiset; ja kaikkihan olemme kokeneet, että ketun tai mäyrän pesiin, jollaisia ei ole helppo hävittää, yhä uudestaan ilmestyy asukkaita, vainottakoon ja tapettakoon niitä kuinka tahansa. Kuten tämä on totta riistaeläimistä, joiden tulosta ja lähdöstä tai ilmestymisestä ja katoamista tuhannet pitävät vaaria, samoin se on totta muistakin nisäkkäistä, joita ei niin tarkkaan pidetä silmällä. Lakkaamatonta vaeltelua edes takaisin ei voida eittääkään. Juuri siitä, jos luonnonvoimat tai ihminen ja muut viholliset eivät sitä kerrassaan estä, vähitellen laajenee jonkun lajin asunta-ala.

Meidän esi-isillämme oli asunnoissaan musta rotta kumppanina aina viime vuosisadan keskipalkoille asti, ja he tunsivat isoa rottaa ainoastaan muiden kertomuksista, jos sitäkään. Mustalla rotalla oli monta, vaan ei kuitenkaan kaikkia sukunsa paheita. Se asui aitoissamme, söi viljaamme ja silavaamme ja yleensä kaikkia ruokavarojamme, nakerteli rikki ovia, lattioita ja talouskaluja, melusi öillä kummitusten tavalla vanhoissa linnoissa ja muissa kummituskelpoisissa rakennuksissa, sai aikaan monta harmia ja peljästystä, vahvisti monen mielessä kummitusten pelkoa ja taika-uskoa; mutta voitiinpa toki sentään elää ja tulla toimeen yhdessä sen kanssa. Kelvollinen kissa piti niitä kurissa ja taitava pyydystäjä osasi niitä vähennellä. Äkkiä ilmestyi sen pahin vihollinen, ja sen maine alkoi hälvetä. Vuonna 1727 nähtiin suuret joukot isoja rottia, jotka tulivat joko suoraa päätä tai Persian kautta Indiasta ja uivat Volgan yli, ja kohta huomattiin mikä vitsaus Europalle oli tuleva. Jokia ja kanavoita myöten saapui iso rotta kyliin ja kaupunkeihin, anasti, pitämättä lukua ihmisistä tai kissoista, asuntomme alhaalta päin, asettui kellareihin ja holveihin, nousi vähitellen ylös kattoon asti, karkoitti pitkillä kiivailla taisteluilla sukulaisensa, rupesi herraksi meidän omassa kodissamme ja näytti tuhannellakin tavalla, mihin kaikkeen rotta kykenee; sillä se osoitti kaikkia sukunsa pahoja tapoja, ei pitänyt lukua mistään meidän torjumisponnistuksistamme, jäi voittajaksi taistelukentälle, jota me kissain ja koirain avulla, raudoilla ja loukuilla, myrkyllä ja ampumaneuvoilla olimme turhaan koetelleet siltä riistää. Melkein samaan aikaan kuin Volgan yli saapui iso rotta vuonna 1732 Europpaan vielä toistakin tietä, matkusti Itä-Indiasta laivoilla Englantiin. Ja nyt alkoi se maailmanvaelluksensa. Itä-Preussiin ilmestyi se jo vuonna 1750, Pariisiin kolme vuotta myöhemmin; Keski-Saksan se valloitti 1780 paikoilla, kuitenkin siellä, kuten kaikkialla muuallakin, ensinnä vain kaupungit ja sitte ikään kuin niistä käsin vasta vähitellen maaseudut. Vaikeapääsöisiin, s.o. etäämpänä jokien rannoista oleviin kyliin asettui se vasta viime vuosisadan viime vuosikymmeninä. Minun lapsuuteni aikana oli se vielä tuntematon minun kotikylässäni ja nykyään jo sieltäkin hävinnyt musta rotta vallitsi rajattomasti kaikkia paikkoja, joissa iso rotta nyt on herrana. Moneen yksinäiseen taloon saapui se vasta tämän vuosisadan keskipaikoilla, mutta yhä se vielä jatkaa voittoretkiänsä. Tyytymättä Europan löytöön ja valloitukseen läksi se jo viime vuosisadan lopulla uusille retkille. Satamista, jotka jo olivat sen vallassa, ui se rannoista laivojen luo, kiipesi ankkurin vitjoja, köysiä tai mitä hyvänsä sopivilta näyttäviä nuoria myöten ylös kannelle, asettui laivan pimeihin, hyvästi suojeleviin koloihin, matkusteli niissä kaikki meret, nousi kaikille rannoille ja asettui niistä käsin kaikkiin maihin ja saariin, jotka vain olivat sen valitun suojelusherran ja pakollisen elättäjän, sivistyneen ja pysyviä asuntoja rakentavan ihmisen hallussa. Vastoin tahtoamme olemme me sitä auttaneet tai ainakin tehneet sille mahdolliseksi laajentaa aluettansa suurenmoisemmalla tavalla kuin millekään nisäkkäälle on onnistunut, joka ei ole ihmisen palveluksessa.