Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Toisena esimerkkinä sellaisesta vaelluksesta on siiseli, koko Itä-Europassa ja Länsi-Siperiassa tavallinen, oravain luokkaan ja varsinkin murmelieläinten alaluokkaan kuuluva, hamsterin kokoinen, vahingollinen jyrsijä. Albertus Magnus on nähnyt sen lähellä Regensburgia, jossa sitä nykyään ei enää ole. Sitä vastoin on se äskettäin tullut Silesiaan. Neljä- tai viisikymmentä vuotta sitte sitä ei siellä ollut, vaan neljäkymmen-luvun lopulla tai viisikymmen-luvun alulla se ilmestyi sinne, käsittämätöntä, mistä päin, ja sieltä se hitaasti tunkeutui länttä kohti. Senkin vaelluksia edistää, vaikka ei suoranaisesti, ihminen, koska siiseli, olematta tosin kahlehdittu yksinomaan viljeltyihin vainioihin, kuitenkin katsoo niitä miellyttävimmiksi kaikista asuinpaikoistaan.

Ihan samoin moni hiirilaji levittää asunto-alaansa sikäli, kuin maa muuttuu viljellyiksi vainioiksi. Toiselta puolen ihminen supistelee monen nisäkkään mieluisia asuinpaikkoja hakkaamalla metsää, kuivaamalla suota tai muuten muuttelemalla joitakuita aloja ja saattaa siten varmaan paljon enemmän kuin suoranaisella vainoomisella niissä paikoissa asuneita ensi luokan eläimiä vaeltelemaan. Sillä nisäkästenkin elämässä vallitsee se perussääntö, että ainoastaan sopiviin asuinpaikkoihin ennemmin tai myöhemmin ilmestyy asujamia, ahdistakoonpa ihminen niitä miten mielivaltaisesti, raa'asti ja julmasti hyvänsä.

Tällaisista siirtymisistä voidaan helposti erottaa nisäkästen retkeilemiset tilansa satunnaiseksi parantamiseksi. Niitä matkoja tekevät, ell'eivät kaikki lajit, niin luultavasti kuitenkin yksityiset eläimet tämän luokan kaikista suvuista; ne kestävät pitemmän tai lyhyemmän ajan, ulottuvat lähemmäksi tai loitommaksi ja saattavat sen tähden näyttää oikeilta vaelluksilta, vaan lakkaavat kuitenkin jonkun, välistä pitkänkin ajan kuluttua, jolloin sellainen matkusteleva nisäkäs viimein on taas alkuperäisillä asuinpaikoillaan. Näiden retkeilyjen pääsyiksi voitaneen sanoa parempien laidun- tai riistamaiden toivoa sekä sattumalta tarjoutuvaa tilaisuutta viettää elämää mukavammin ja helpommalla vaivalla. Sellaisia retkiä tapahtuu joka vuosi kaikkialla, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja lännessä, yksinpä samoilla vainioillakin, joilla joka aikaan on yleensä samat elämän ehdot. Nisäkkäät lähtevät matkoille ja retkeilevät yksin taikka pienemmissä tai suuremmissa joukoissa tai laumoissa sen mukaan, kuin kukin laji muuten tavallisesti eleksii vertaistensa kanssa, kulkevat silloin usein enemmin tai vähemmin säännöllisesti samoja teitä ja ilmestyvät myöskin jotenkin varmaan määräaikaan kuhunkin eri paikkaan. Aina kuitenkin satunnaiset asianhaarat saavat näitä retkeilyjä aikaan.

Kuin pyhän viikunan ja muiden hindulaistemppelejä varjostavien puiden hedelmät alkavat kypsyä, odottelevat näitä temppelejä ja puita hoitelevat bramaanit hyvin hartaasti nelijalkaisten jumalainsa tuloa. Eikä turhaan, sillä ihan varmaan ne tulevatkin nuo jumaliksi korotetut olennot, hulmaani ja bunderi, kaksi apinalajia, tyhjentämään heitä varten hurskaassa taikuudessa istutettuja ja suojeltuja puita maukkaista hedelmistään ja sitä paitsi ryöstelemään ja raastelemaan läheisiä puutarhoja ja vainioita niin kauan, kuin kannattaa. Ja ne jälleen katoavat palvelijainsa suruksi, vaan kaikkein muiden Indian asujanten iloksi, joiden omaisuutta ne ovat säälimättä haaskanneet, niitellen kaikkialla omalla tavallansa. Kuin Sisä-Afrikassa sikäläisen viljan, durran eli kafferihirsin, jyvät kovenevat, silloin jonkun kaikkia elämän oloja kokeneen ja niissä karaistuneen arvokkaan ja kekseliään paviaanin johdolla lauma, jota hän päämiehen ja kantaisän luonnollisella mahtavuudella hoitelee, laskeutuu alas vuorilta tutkimaan, onko ihminen tänäkin vuonna ollut niin ystävällinen, että on kylvänyt ravitsevaa viljaa. Taikka siirtyy samaan aikaan yhtä hyvin johdettu marakattilauma metsän reunaan, voidakseen sieltä käsin oikeaan aikaan runsaimmasti ja niin rauhassa kuin mahdollista verotella vainioita. Kuin etelä-amerikkalaisen maanviljelijän vainioilla kultainen pomeranssi hehkuu tummanvihreässä lehdikössä, tulevat usein kaukaakin paalikka-apinat tasaamaan mielin määrin hedelmiä niiden omistajan kanssa. Muitakin kasveinsyöjiä saattaa jokapäiväisen leivän helpommin saamisen toivo siirtymään sellaisiin paikkoihin, seutuihin ja sellaisille vainioille, joita ne muuten karttavat; hyönteissyöjät kulkevat milloin minnekin sikäli, kuin jossakin paikassa hyönteisiä milloin on runsaimmin; ja suuret petoeläimet seuraavat kasveinsyöjiä nisäkäsluokan lajeja, varsinkin ihmisen karjalaumoja. Afrikan arojen paimentolaista seuraa leijona paikasta paikkaan; Napoleonin voitettua, kotiaan kohti pakenevaa sotajoukkoa seurasivat Venäjän sudet Keski-Saksaan saakka. Saarvat tekevät maamatkoja joesta toiseen; ilvekset ja sudet kuljeksivat talvella välistä hyvin pitkiä matkoja. Semmoisten matkojen kautta muuttuu tai siirtyy oleskelupaikka, vaan se ei kuitenkaan ole varsinaista vaellusta. Ainoastaan joskus voimme olettaa puutetta varsinaisten vaellusten vaikuttavaksi syyksi, sinä pikemmin on vain äkisti Valtaan pääsevä vaellushalu.

Toisin on niillä nisäkkäillä, jotka joka vuosi jotenkin samaan aikaan lähtevät asuinpaikoiltaan, siirtyvät välistä melkoisen etäällekin ja sieltä taas määrättyyn aikaan palaavat entisille asuinpaikoilleen. Ne vaeltelevat, sillä ne eivät matkustele vain tilapäiten, vaan tottelevat tieten tai tietämättänsä välttämätöntä pakkoa.

Nisäkästen kaikkein varsinaisten vaellusten syynä ja vaikuttimena on ensi sijassa varma, ainiaan voimaansa osoittava vuodenaikain vaihtelu. Sellaisissa maissa, joissa ikuinen kevät vallitsee, ei ole varsinaisia vaelluksia, koska mikään ei pakota niihin. Kesän ja talven täytyy vaihdella, samapa sitte, onko talvella pakkasen ja lumen vaiko kuumuuden ja kuivuuden muoto; puutteen ja ylellisyyden täytyy vaihdella; muuten ei hidas nisäkäs lähde matkoille, vaelluksille.

Pienessä määrässä vaellusta huomaamme kaikkein vuorieläinten tekevän. Vuorivuohet eli gemsit, vuorikauriit, alppijänikset ja murmelieläimet vaeltavat, kuin lumi alkaa sulaa, tai vähän myöhemmin jyrkänteiden ja jäätikköjen ylitse ylös kukkuloille, joiden nyt paljastuneet laidunpaikat lupaavat runsasta ja maukasta ravintoa, ja laskeutuvat jälleen alemmaksi jo ennen talven tuloa. Karhu, lapsuudestaan kaikkea syövä, tottumuksesta pedoksi muuttunut eläin, tekee ainakin Siperian vuoristoissa samaan aikaan samanlaisen vaelluksen ja palaa samoin ennen talven tuloa; monet metsäkissat ja villikoirat, jotka elävät vuoristoissa, tekevät aivan samalla tavalla. Sellaisia paikanmuuttoja tapahtuu myöskin eteläisemmissä vuoristoissa, yksinpä kuuman vyöhykkeenkin maissa. Sekä Indiassa että Afrikassa muutamat apinalajit nousevat ja laskeutuvat säännöllisesti ja määrättyinä aikoina; elefantit nousevat kesän tullessa ylös vuorille, talven tullessa laskeutuvat alaviin paikkoihin. Etelä-Amerikan Andes-vuoristoissa pakenevat guanako-laumat lunta laaksoihin ja kesän kuumuutta vuorten seljille. Vuoristot panevat kaikille näille vaelluksille jotenkin ahtaat rajat. Niissä on vain korkeuden erotusta noin yksi tai enintään kolme tuhatta metriä ja matkat sellaiset, jotka voidaan tehdä muutamissa tunneissa tai ainakin muutamissa päivissä. Näitä vaelluksia kuvaava on kuitenkin aina niiden säännöllisyys, varsinkin tarkka vaarinpito ajasta, ja yhtä kuvaava on teiden valinta, sillä ne tapahtuvat aina samoja polkuja myöten.

Mäkimaat ja tasangot, meri ja ilma suovat laajempaa siirtymistä kuin vuoret ja sen tähden on siellä elävien tai aika-ajoin liikkuvien eläinten vaelluksia helpompi seurata kuin vuoristossa asuvain ja siis parempi tuntea itse eläimet vaelluseläimiksi. Venäjän ja Siperian tundroilla peura, joka Skandinaaviassa aina pysyy vuoristoissa, lähtee joka syksy pitkille vaelluksille ja palaa vasta seuraavana keväänä kesäasuntoihinsa. Jotenkin samaan aikaan lähtee peura Grönlannista meren jääsiltaa myöten Amerikan mannermaalle, viipyy siellä koko talven ja palaa vasta huhtikuussa kotiniemensä vuorille. Kummassakaan paikassa ei näytä tulevan talven pelko yksin olevan vaelluksen ainoana syynä, vaan päin vastoin on vielä suurempana vaikuttimena toinen ylhäällä Pohjolassa hyvin tuntuvaksi käyvä rasitus. Sillä lyhyt kesä herättää siellä eloon lajista tosin köyhän, vaan luvulta äärettömän rikkaan hyönteismaailman, varsinkin sanomattoman paljon sääskiä ja kärpäsiä, jotka tuskastuttavat sekä ihmisen että peurankin elämää. Niistä päästäkseen lähtee peura soiselta tundralta, jossa koko lyhyen kesäajan suunnattomat sääskipilvet liitelevät ja pakenee kotiseutunsa vuoristojen kukkuloille, joilla se vitsaus on vähemmin rasittava ja joilla silloin kasvaa mehukasta ruohoa varsin runsaasti. Peritystä tottumuksesta nämä vaellukset tapahtuvat sekä samaan aikaan että samoja oikeiksi teiksi tallautuneita polkuja, jotka selvästi huomattavina kulkevat peninkulmittain tundraa pitkin ja määräpaikoista menevät jokien poikki. Vaelluksen alussa yhtyvät naaraspeurat vasikoineen kymmenen, jopa sadankin suuruisiksi joukoiksi ja kulkevat ensivuotisten vasikkain edeltä, joiden jäljestä vasta vanhat peurat tulevat. Joukko kulkee ihan toisensa jäljestä, niin että tarkastelija voi lukea tuhansittain näitä ohi rientäviä eläimiä. Kaikki kiiruhtavat lakkaamattta eteen päin, pelkäämättä poikkivuoria tai leveitä jokia, ja rauhoittuvat vähitellen vasta sitte, kuin pääsevät talviasunnoilleen. Susia, karhuja ja ahmoja kulkee joukottain niiden kinterillä samoin pitkät matkat. Keväällä paluumatkalla vaeltavat peurat kyllä jotenkin samassa järjestyksessä, mutta paljon pienemmissä joukoissa sekä myöskin paljon laiskemmin ja hitaammin eivätkä ihan samoja polkujakaan, kuin tulivat.

Vielä pitempiä matkoja kuin peurat kulkevat Amerikan biisonit, prairioiden "puhvelit". Miten laajalti nämä eläimet vaeltavat, ei ole vielä voitu saada ihan selville, mutta on tavattu vaeltelevia laumoja Kanadasta Mexikoon, Missouri-joelta Kalliovuorille saakka ja voitaneen siis olettaa, että samat laumat vaeltelevat hyvinkin laajalti mainittujen rajain välisellä alalla. On tavattu biisoneja kesällä hajallaan yli prairioiden koko äärettömän tasangon ja talvella myöskin siellä, mutta monen tuhannen suuruisiksi laumoiksi kokoutuneina; on nähty niiden vaelluksia, kuljettu niiden jäljestä niiden tallaamia "puhvelin polkuja" myöten satoja peninkulmia jotenkin suoraan tai vähän mutkistellen, aina samaan suuntaan, on omin silmin näkemällä tultu vakuutetuiksi, että leveätkään joet niille eivät ole minään esteenä, vaan että ne vastustamattoman lumivyöryn tavalla syöksyivät sellaisiin vesiin ja ikään kuin ihan täyttivät ne; on myöskin huomattu, että nämä biisonit yhtyvät ja eroavat, että laumat suurenevat ja pienenevät, että vanhat, äreät, vallanhimoiset ja äkäiset urokset karttavat muiden biisonien seuraa tai että ne laumoista karkoitetaankin, luultavasti pitkällisillä taisteluilla, joten niiden täytyy tulevaan kesään asti elää erakkoina; on saatu selville, että ne talvella, milloin sataa runsaasti lunta, etsivät metsistä tai vuoristojen rinteiltä suojaa myrskyiltä. Jo heinäkuusta lähtein alkavat ne vaeltaa pohjoisesta etelää kohti. Pienet joukot, elettyään siihen asti viehättävää kesäelämää, yhtyvät toisiin ja lähtevät kaikki yhdessä matkalle; toisia joukkoja yhä yhtyy siten syntyvään laumaan, se yhä kasvaa ja suurenee, mikäli matka jatkuu, kunnes viimein muuttuu tuollaiseksi äärettömäksi laumaksi, joka sitte kuin yhden hengen elähyttämänä toimii yhdessä aina lähelle kevättä. Päästyä onnellisesti talven ohitse hajoavat laumat luultavasti ihan päinvastaisessa järjestyksessä, kuin kokoutuivat, vähitellen pienemmiksi ja nekin vielä yhä enemmän, kunnes viimein kaikki ovat pikku joukkoina. Tämä hajoaminen tapahtuu paluumatkalla. Sekä meno- että paluumatkalla kulkee lauma toisensa perästä, jonkun matkan päässä toisistaan, mutta jotenkin samoja polkuja. Erittäin otolliset seudut, esim. mehukasta ruohoa, kasvavat laaksot, saavat kuitenkin välistä aikaan pysähdyksiä tässä elävässä virrassa. Silloin muuttuvat biisonilaumat kerrassaan arvaamattoman suuriksi. Ne viipyvät päiväkausia samassa paikassa ja lähtevät vasta sitte jälleen liikkeelle, kuin kaikki ruoho on syöty ja nälkä ajaa edelleen. Biisoneja seuraavat karhut ja sudet ja niiden päällä liitelevät rääkyen kotkat ja korppikotkat.

Samoin kuin ruuan tarve voi myöskin juomaveden puute antaa aihetta säännöllisiin vaelluksiin. Kuin Kaakkois-Siperiassa, varsinkin ylävällä Gobin arolla, talvi lähestyy, täytyy kaikkein nisäkästen, jotka eivät ole talvitainnokkaita, tämän ylängön omituisten olojen tähden turvautua alavampiin seutuihin. Talvi ei tällä Keski-Aasian ylängöllä ole ankarampi kuin sen pohjois- ja koillispuolisissa seuduissa, vaan enimmäkseen lumeton; sen tähden kaikki vedet, joita yleensä erittäin niukka sade sai kootuksi ja yllä pidetyksi, peittyvät paksun jään alle. Kuin jää tulee niin vahvaksi, että Gobilla asuskelevat eläimet eivät voi sitä rikkoa, täytyy niiden siirtyä, ja ne vaeltelevat silloin sekä eteläisempiin että myöskin pohjoisempiin seutuihin, vaikka viimemainituissa onkin vain lunta runsaasti tarjona; sillä se toki helpommin sammuttaa muuttoeläinten janoa ja vähemmin vastustaa heikkoja kavioita kuin kova, vaikeasti sulava jää. Ainoastaan täten voidaan selittää, että aro-anttiloopit, joita hyvin lukuisasti asuskelee ylävällä Gobilla, vaeltelevat pois sieltä, vaikka siellä on tarjona ihan samaa kuin talvi-asuinpaikoilla, paitsi lunta ja siis juomavettä. Ei niitä nälkä pakota muuttamaan, vaan jano. Talven tullessa kokoutuvat muutenkin pikku laumoissa elävät anttiloopit monen tuhannen suuruisiksi laamoiksi, täyttävät kaikki kotiylänkönsä ympärillä olevat alavammat seudut ja kulkevat, yhdessä ainoassa yössä juosten kymmenen tai kaksitoistakin maantieteellistä peninkulmaa, usein satojenkin peninkulmain päähän varsinaisen kotiseutunsa rajoista. Heitä seuraava tarkastaja näkee silloin jälkiä kaikkialla niin paljon, kuin olisi siitä kulkenut kaikkia tavallisia mittoja ja kaikkia tavallisia lukuja paljon suurempi lammaslauma.