Ruumiillisen ja henkisen virkistyksen jälkeen, sellaisen, kuin aavikon yö tuottaa, on helpompi kestää seuraavan päivän vaivoja, vaikka onkin hyvin vaikea tottua juomaan hetki hetkeltä yhä huononevaa vettä. Oikeata lepoa, häiriötöntä suloa tuottaa kuitenkin vasta olo aavikkokaivolla. Välttämättömimpäin elintarvetten yhä uhkaavan puutteen tähden on aavikkomatka aina rauhatonta kiiruhtamista, eteen päin rientämistä ilman mitään mukavuutta, jota muuten vaelluksilla tahdottaisiin. Päivä kuluu samoin kuin toinenkin; yö on, ainakin paraimpina vuodenaikoina, edellisen kaltainen. Kosteikolla, kaivolla tulee päivä juhlaksi, ilta viattomaksi, huolettomaksi riemujuhlaksi, yö todella virkistäväksi lepoajaksi.
Kosteikon syntymiseksi on laaksomainen seudun syvennys välttämätön, koska ilman kuohuvaa lähdettä tai ainakin keinotekoista kaivoa ei mikään kasvikunta ole mahdollinen, ja vettä aavikolla on ainoastaan korkeissa vuoristoissa tai syvimmissä laaksopaikoissa. Kuten hietameri on niin monessa muussakin kohden aaltoilevan valtameren vastakohtana, niin sen saaretkin ovat vesiaavikon saaren vastakohtia ne kun näet eivät kohoa ympäristölakeutta ylemmälle, vaan ovat siihen syvälle painuneet. Ainoastaan siellä on vettä joko lähellä maan pinnan alla taikka lähteesen ylös kuohuvana. Veden runsaus ja laatu määräävät kosteikon luonteen. Hyvin harvoissa laaksoissa kuohuu puhdasta, vilpoista vettä. Enimmät lähteet ovat suolaiset, raudan tai tulikiven sekaiset, monesti myöskin lämpöiset ja sen tähden ehkä suurimmaksi osaksi terveyslähteitä, vaan eivät suinkaan aina juomavedeksi kelpaavia eikä kasvullisuutta edistäviä. Mehevää ruohovihreyttä tuskin ainoakaan saa aikaan. Mutta ainoastaan erittäin edullisissa paikoissa tulee vesi edes näkyviinkään; enimmäkseen se tiukkuu kallion raoista tai louhikoista pisaroittain kokoon syvälle alas, josta sitä ainakin ajoittain täytyy nostamalla nostaa ylös. Ja sielläkin, jossa se itsestään kuohuu ylös, hajoaa se vähän matkan päässä taas hiekkaan, jos ihminen ei sitä kokoele eikä sen juoksua suunnitse. Kuitenkin se aina saa aikaan virkistävää, sellaisessa aavikossa kaksinkertaisesti tervetullutta elämää.
Kuohuvan lähteen ympärille on asettunut vihreä kasvijoukko jo paljon ennen, kuin ihminen tuli ottamaan sitä haltuunsa. Kukapa tietää, miten se kasvikunta sai alkunsa. Ehkäpä hietamyrsky kuljetti tänne siemeniä, jotka lähteen partaalla itivät, vihoittivat, kasvoivat, kukoistivat, kantoivat siemeniä ja siten yli koko laakson levisivät. Ihmiset niitä varmaankaan eivät istuttaneet, sillä mimoosoita, joita kosteikon kasvikunnan suurin osa on, nähdään myöskin kaivottomissa laaksoissa yksitellen, kymmenittäin, kaksikymmenittäin ja pikku metsikköinä. Nekin jo riittävät saamaan aikaan elämää aavikolla, ne viheriöivät, kukoistavat ja tuoksuvat, ja miten raitis, kultainen palsaminen niiden tuoksu on! Niiden ystävällisessä varjossa lepää gaselli, niiden latvoissa kaiuttavat aavikon vähälukuiset laululinnut säveliänsä. Niiden mehevät lehdet näyttävät kalkkiröykkiöiden, mustain graniittikeilojen ja häikäsevän hiekan keskellä silmästä suloiselta kuin kevätvihreys; niiden kukat ja varjo virkistävät sielua. Suurempiin vesirikkaihin kosteikkoihin on ihminen kylvänyt mimoosain lisäksi palmuja ja siten tehnyt aavikon saaren vielä lumoavammaksi. Palmu on täällä kaikki kaikissa, puiden kuningas, ihmisiä niihin pieniin paikkoihin kahlehtiva ja heitä elättävä hedelmäin antaja, saduissa ja runoelmissa ylistelty ravintokasvi, elämän puu. Mikä olisi kosteikko ilman palmua?
Sama kuin teltta ilman kattoa, huone ilman asujamia, kaivo ilman vettä, runoelma ilman sanoja, laulu ilman säveltä, kuvataulu ilman värejä! Sen hedelmät elättävät paimentolaista tai paikoillaan pysyvää aavikkolaista, muuttuvat hänen kädessään vehnäksi tai ohraksi, ovat mieluiset myöskin hänen herransa veronkantaja-lähettiläälle; sen runko latva ja kapeat lehdet kelpaavat asunnoiksi, talouskaluiksi, matoiksi, koreiksi, säkeiksi sekä hienommiksi ja paksummiksi nuoriksi. Aavikon hietikolla vasta osataan pitää sitä täydessä arvossaan, käsittää sen koko merkitys; aavikon hietikolla tulee se arabialaisen runouden ymmärrettäväksi vertauskuvaksi, joka kuten sekin usein puhkeaa laihasta maasta, kasvaa voimakkaana, yhtä tasaisena ylös korkeuteen ja vasta siellä antaa makeita hedelmiänsä.
Mimoosat ja palmut ovat kaikkein kosteikkojen varsinaiset puut; mitä ei siis puutu sieltäkään, jossa on niin paljo lähteitä tai kaivoja, että voitaisiin laitella puutarhoja tai viljavainioita. Siellä ne ikään kuin etuvartioina päälle tunkeutuvaa aavikon hiekkaa vastaan seisovat aavikkosaaren äärilaiteilla, jota vastoin sen keskusta on jäänyt vaativaisemmille, enemmän vettä tarvitseville kasveille. Lähteiden tai kaivojen äärillä on usein viehättäviä puutarhoja, joissa kasvaa melkein kaikkia Pohjois-Afrikan hedelmälajeja. Siellä kiemurtelee viiniköynnös, hehkuu pomeranssi tummanvihreässä lehdikössä, avaa granaatti ruususuutansa, levittelee banaani viuhkalehtiänsä, kiemurtelee meluuna pitkin kasvipenkkejä, ja viikuna-kaktus ja öljypuu, ehkäpä myöskin viikuna-, aprikka- ja mantelipuut tekevät hedelmällisyyskuvan täydelliseksi. Etemmäksi ulottuvat viljavainiot, joilla kasvatetaan ainakin kafferihirsiä, mutta joskus myöskin vehnää, jopa riisiäkin.
Niin rikkaihin kosteikkoihin on ihminen pysyväisesti asettunut, jota vastoin köyhemmissä laaksoissa hän ainoastaan aika-ajoin säännöllisesti tai sattumalta majailee vieraana. Kosteikon kylä tai kaupunki on yleensä saman kaltainen kuin lähimmässä varsinaisessa viljelymaassa, sillä täälläkin on moskea, kauppapuoteja ja kahviloita; mutta ihmiset ovat toisen hengen lapsia kuin Niilin maiden tai rannikkojen maanviljelijät ja kaupunkilaiset. Vaikka ne ovat enimmäkseen eri heimoja, vallitsee heillä kuitenkin yhtäläiset tavat. Aavikko on kaltaisiksensa muodostellut heidät. Heidän laiha vartalonsa, terävät kasvojensa piirteet, tuuheain kulmakarvojen alta säkenöivät silmät saattavat kohta tuntemaan heidät aavikon pojiksi; tavoistaan heidät vielä paremmin huomataan niiksi. He ovat vaatimattomat, puuhaavaiset, toimeliaat ja tyytyväiset, vierasvaraiset, avomieliset, rehelliset ja uskolliset, mutta myöskin itsetietoiset, vähästä kiihtyväiset ja äkkipikaiset, ryöstöön ja muihin väkivaltaisuuksiin taipuvaiset, yleensä paimentolaisten kaltaiset, vaikka tosin eivät hyvässä eikä pahassa heidän vertaisensa. Heidän asuinpaikkaansa tuleva karavaani on heille mieluinen ilmestys, mutta matkustaja on heidän mielestään velvollinen suorittamaan heille tullia ja veroa.
Ihan toisenlaiset kuin nämä kosteikot ovat muut levähdyspaikkoina käytetyt notkelmat, joissa ainoastaan siellä täällä on ainiaan ikävöity kaivo. Arabialaispaimentolaiset, jotka niistä ammentelevat, ovat tyytyväiset, jos se antaa heille ja heidän laumoilleen muutaman kuukauden tai ehkä vain viikkokaudenkin jotakuinkin riittävästi juomavettä; siellä levähtävä karavaani saa olla iloinen, jos kaivossa on tarpeeksi vettä muutamaksi päiväksikään. Tavallisesti on kaivo syvässä rotkossa, jonka seinät pikemmin vain hikoavat vettä kuin vesisuonia juoksuttavat. Muutamia palmuja seisoo vähäin mimoosain ja pajupensasten seassa kaivon ympärillä; joitakuita ruohon korsia nousee kuivasta maasta.
Sanomattoman köyhiä ihmisiä ovat paimentolaiset, jotka täällä pitävät telttojansa niin kauan, kuin heidän pienet vuohilaumansa löytävät ravintoa; heidän "taistelunsa olemassa olosta" ei ole mitään muuta kuin lakkaamatonta vaivaa, puutetta ja hätää. Pitkä, tummavärinen, vuohenkarvainen kangaskappale, keskikohdalta heitetty vaakasuoralle puulle, päät kiinnitetty maahan, takapuolella seinänä kappale samaa kangasta, etupuolella palmun lehdistä kudottu matto, siinä heidän telttansa, vaimon häälahja, jota hän on kahdeksannesta kuudenteentoista ikävuoteensa asti koonnut, kehrännyt ja kutonut. Muutamia mattoja makuusijoina, graniittilevy ja siihen kuuluva survin vaihtamalla saadun viljan hienontamista varten, sileä savilevy kakkarain paistamista varten, kaksi keskeltä paksua ruukkua, muutamia nahkasäkkejä ja leilejä, kirves ja muutamia keihäitä, siinä koko talouskalusto. Kahdenkymmenen kokoinen vuohilauma on jo perheen rikkaus. Mutta nämä ihmiset ovat yhtä uljaat kuin köyhät, yhtä rakastettavat kuin kaunisruumiiset, yhtä hyväluontoiset kuin kauniit, yhtä anteliaat kuin vaatimattomat, yhtä vierasvaraiset kuin rehelliset, yhtä puhdastapaiset kuin uskovaiset. Ikivanhoja kuvia sukeltelee länsimaalaisen sielun silmäin eteen hänen ensi kerran kohdatessaan näitä; raamatulliset olennot astuvat elävinä hänen eteensä ja puhelevat hänen kanssaan lapsuudesta asti tutulla puhetavalla. Tuhansia vuosia on kulkenut näiden aavikon paimentolaisten ohitse kuin yksi päivä; vielä tänään ajattelevat, puhuvat ja toimivat he ihan samalla tavalla, kuin raamatulliset patriarkat ajattelivat, puhuivat ja toimivat. Sama tervehdys, kuin Abraham muinoin lausui, kaikuu heidän huuliltaan vieraalle vastaan; samat sanat, kuin Rebekka puhui Abrahamin palvelijalle, lausuttiin minullekin, kuin polttavimman janon tuskissa hyppäsin Bahiudan kaivolla alas kamelin seljästä ja pyysin vettä nuorelta, kauniilta, ruskeaihoiselta naiselta. Siinä hän seisoi edessäni, vuosituhansia sitte elänyt Rebekka ilmi elävänä ja lakastumattoman nuorena, toinen kuin se, josta raamattu puhuu, ja kuitenkin sama.
Karavaanin tullessa kokoutuu sellaisen väliaikaisen asuinpaikan koko väestö. Vanhin astuu esiin sen keskeltä ja lausuu rauhan tervehdyksen; kaikki muut toivottavat vieraalle tervetuloa. Sitte tarjotaan parasta, kuin vieraat haluavat, raikasta vettä näet, tarjotaan kaikkea, kuin heillä on, ja tarjotaan sitä arvokkaalla ystävällisyydellä, tunkematta lahjaansa ja näyttämättä vastahakoiselta sitä antamaan. Ahnaasti juovat matkustajat pitkin siemauksin virkistävää vettä; rajusti tunkeutuvat kamelitkin juottopaikalle, vaikka kokemuksesta kyllä voisivat tietää, että heidät tavallisesti ensin riisutaan, sidotaan ja lähetetään laitumelle ennen, kuin sallitaan heidän neljä- jopa kuusikinpäiväisen paastoamisen jälkeen taas kerran sammuttaa janoansa. Ei kaivollakaan tarpeettomasti tuhlata pisaraakaan, annetaan sen tähden kameleille ensin, mitä ehkä on jäljellä leileissä, ja juotetaan heidät vasta sitte, kuin kaikki leilit ensin ovat jälleen täytetyt, ja sittekin enemmän katsoen kaivon vesivaroihin kuin kamelien tarpeesen. Ainoastaan hyvin vesirikkailla kaivoilla tyydytetään kokonaan niiden äärettömältä näyttävä veden halu ja katsellaan naureskellen, miten ne särpivät, malttamatta edes katsahtaakaan ylös, ja miten ne sitte kummallisesti, kahlettensa tähden rumasti hypiskellen rientävät yhtä ikävöidylle laitumelle saamaan ruokaakin vatsaansa, joka nyt hölkähtelee kuin puolillaan oleva tynnyri.
Matkustajille ja vesipaikassa asujille alkaa oikea juhlapäivä. Matkustajat saavat raitista vettä, ehkäpä myöskin maitoa ja lihaa ikävöidyn levähdyksen höysteeksi; levähdyspaikan asujamille on tervetullut mikä hyvänsä keskeytys heidän tavallisissa oloissa yksitoikkoiseen elämäänsä. Joku kamelin ajaja löytää lähimmästä teltasta aavikkolaisten mieluisimman soittimen, tamburan eli viisikielisen kitaran, ja osaa mestarillisesti säestää sillä yksinkertaista lauluansa. Soiton helähteleminen houkuttelee sinne leiripaikan tyttäriä; solakat, kauniit vaimot ja tytöt tunkeutuvat uteliaina vierasten miesten ympärillä, katselevat mustilla silmillään heitä ja heidän tavaroitansa, kyselevät koristelematta minkä mitäkin. Ole varoillasi vieras; nuo silmät muuten saattavat sydämmesi tuleen! Ne ovat kauniimmat vielä kuin gasellin, heidän huulensa kauniimmat korallia, kiiltävän valkoiset hampaat niiden välillä kauniimmat helmiä, joita sinä ehkä saattaisit antaa näille ruskeille aavikon tyttärille! Ja nyt rupee kaikki muuttumaan soitoksi ja runoiluksi. Kitaran soittajan ympärillä järjestyy ryhmiä tanssiin, kovat ja pehmoiset kädet paukuttelevat tahtia kitaran äänien, laulun sanojen ja sitä myöten sujuvan, aaltoilevan tanssin mukaan. Uusia olentoja tulee, tutuiksi muuttuneet katoavat pois; siinä on lakkaamatta vaihtelevaa liikettä, tunkeilua ja hyörintää vierasten ympärillä ja he ovat viisaat, jos yhtä aristelematta ja etuluulottomasti ottavat vastaan, kuin heidän isäntänsä tarjoavat. Kaikki aavikkomatkan vaivat ovat unhottuneet, ikävä ja kaipaus hälvenneet; sillä vettä, vettä kuohuu riittävän runsaasti, ja se korvaa muiden paikkojen ja aikain kaikki puutteet.