Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Sellainen levähdys virvoittaa ruumista ja sielua. Vahvistuneena ja ilostuneena jatkaa karavaani matkaansa; ja jos tulevat päivät eivät tuo mitään pahempaa kuin auringon paahdetta ja hehkua, janoa ja uupumusta, niin se heikkonematta pääsee myöskin toiselle ja kolmannelle kaivolle ja viimein matkansa päähän, esimmäiseen aavikon tuon puoliseen paikkaan.

Vaan helposti muuttuvainen kuten maata ympäröivä vesimeri, on myöskin hietameri. Täälläkin riehuu myrskyjä, jotka musertelevat sen laivoja ja tuhoavina aaltoina vieriskelevät pitkin sen pintaa. Siihen aikaan, jolloin kuukausia päästänsä puhalteleva pohjatuuli taistelee etelästä tulevia ilmavirtoja vastaan tai on jo kokonaan antanut valtansa niille, näkee matkustaja yht'äkkiä hiekan tulevan eläväksi, nousevan mahtaviksi, yhtä korkeiksi kuin paksuiksikin patsaiksi, ja niiden sitte pystyssä pyörien milloin hitaammin, milloin nopeammin kulkevaa pitkin lakeutta. Auringon säteet niille välistä antavat tulen liekkien, verihohdon, jota vastoin ne välistä taas näyttävät värittömiltä, välistä, kammottavan mustilta; vaihteleva myrskytuuli heikontaa ja vahvistaa niitä, jakelee niitä useammiksi tai kokoo kaksi tai useampia yhdeksi, pilviin asti ulottuvaksi hietapatsaaksi. Tosin länsimaalainen lausuisi ilmi ihmettelynsä tätä suurenmoista näytelmää katsellessaan, mutta hänen seuraajainsa tuskalliset katseet ja sanat pidättävät hänen kieltänsä. Onneton se karavaani, jonka sellainen raivoava pyörremyrsky saavuttaa; se saa iloita, jos ihmiset ja eläimet pääsevät hengissä sen käsistä! Ja vaikka ne, nuo kohtalon armottomat kuuluttajat, vahingoittamatta joskus riehuen kulkevatkin karavaanin ohitse, niin ei se sentään vahingotta pääse; sillä noiden hietapatsasten jäljestä aina tulee samum eli myrkyllinen myrsky.

Ei suinkaan aina kiihdy myrskyksi tämä aavikolla kaikissa tapauksissa peljätty tuuli, joka pauhaa "kamasiinina" läpi Egyptin, "sirokkona" Italiaan asti, "föhninä" Alppein ylitse, suojatuulena Pohjois-Eurooppaan; usein se päin vastoin puhaltaa tuskin tuntuvasti, ja kuitenkin panee se monen miehen sydämmen vapisemaan. Tosin on melkein rajattomasti kerrottu siitä juttuja, mutta sen verta on totta, että tämä tuuli voi välistä tulla joka karavaanille erittäin vaaralliseksi ja että sen teoiksi täytyy katsoa niitä vaalenneita kamelien ruumiita ja niitä hiekkaan puoleksi hautautuneita ja kuivaneita ihmisten muumioita, joita nähdään jokaisen aavikkotien varrella. Sillä ei sen voima tuota kärsimyksiä eikä tuhoa hietameren poikki vaeltaville ihmisille eikä eläimille, vaan sen tuulen laatu, sen sähköisyys se on turmiollinen.

Vähintään päivää, usein montakin päivää ennen aavistaa jo ja ennustaa aavikkolainen, kuten aavikon oloihin tottunut vieraskin, hietamyrskyä. Pettämättömiä merkkejä käy sen edellä. Ilma tulee helteiseksi, raskaaksi ja rasittavaksi; kevyt, harmaalta tai punertavalta näyttävä höyry himmentää taivasta; ei vähintäkään tuulen hengähdystä tunnu ilmassa. Kaikkia eläviä olentoja ahdistaa ihan nähtävästi tuo yhä enemmän kiihtyvä helle. Ihmiset valittavat ja voihkavat, aavikkoeläimet ovat aremmat kuin muuten; kamelit tulevat levottomiksi ja itsepäisiksi, tunkeutuvat vierekkäin, pysähtyvät tai laskeutuvat alas maahankin. Värittömänä laskeutuu aurinko. Ei vähintäkään iltaruskoa ole reunustamassa taivaan rantaa; kaikki valot peittyvät höyryverhon taa. Yö ei tuo viileyttä eikä virkistystä, pikemmin vain suurempaa hellettä, voimattomuutta ja vastenmielisyyden tunnetta; oltakoon miten uuvuksissa hyvänsä, ei unta tule silmiin. Jos ihmiset ja eläimet vielä kykenevät liikkumaan, ei pysähdytä lepäämään, vaan päin'vastoin riennetään tuskaisen kiireesti yhä edelleen niin kauan, kuin johtaja vielä näkee yhtäkään tähteä. Mutta höyry muuttuu kuivaksi sumuksi ja verhoaa tähden toisensa perästä, jopa kuun ja auringonkin, jotka paraimmassa tapauksessa näyttävät ainoastaan puolen kokoisilta tavallisestansa, kalpeilta ja sekavareunaisilta.

Välistä alkaa tuuli liikutella siipiään puolenyön, tavallisemmin puolenpäivän aikaan. Ilman kelloa ei kukaan osaa arvata tätä aikaa; sillä höyrypilvi on tällä välin niin saennut, että se kokonaan peittää auringon ja levittää aavikolle synkkää hämärää, johon puolipimeään kaikki lyhyenkin matkan päässä olevat esineet häviävät. Hiljaa, tuskin tuntuvasti liikahtaa viimein ilma. Se ei ole mitään tuulta, ainoastaan pieni hengähdys. Mutta se hengähdys on hehkuvan kuuma, se tunkeutuu kuin jäinen pohjatuuli läpi luiden ja ytimien, tuottaa kolottavaa päänkipua, veltostuttaa ja tuskastuttaa. Ensimmäisen henkäyksen jälkeen tulee huomattavampaa tuulta, yhtä hehkuvaa, yhtä surmaavaa kuin se henkäyskin. Muutamia lyheitä puhalluksia kohisee sitte vinkuen ohitse.

Nyt on jo kiire asettua leiriin. Sitä osoittavat kamelitkin. Ei mikään ruoska saa niitä menemään eteen päin. Tuskaisesti laskeutuvat ne maahan, ojentavat kaulansa suoraksi eteen päin, laskevat sen hiekalle ja sulkevat silmänsä. Ajajat purkavat kiireimmiten niiltä taakat, tekevät ripeästi tavarapakoista vallin, kokoovat kaikki leilit päällekkäin, että niistä jäisi tuulelle niin vähä näkyviin kuin mahdollista, peittävät niitä ehkä myöskin matoilla, kääriytyvät, kuten kaikki matkustajatkin, vaatteihinsa niin umpeen kuin suinkin, kostuttavat sen osan vaatteesta, joka tulee pään ympäri, ja tunkeutuvat tavaravallin siimekseen. Se kaikki tapahtuu hätäisessä kiireessä, sillä hietamyrsky ei nyt enää kauan odotuta itseänsä.

Yksityisten, lyhyiden puuskain jälkeen tulee pitempiä; ne sulavat toisiinsa ja muutaman minuutin päästä raivoaa myrsky. Ilma kohisee ja oihkaa, vinkuu ja ulvoo, hiekka kiehuu ja kuohuu, leirivalli ritisee, paukkuu ja roiskuu, arkkujen laudat halkeilevat räiskähdellen. Helteisyys yhä kasvaa ja kiihtyy sietämättömäksi, vetää hiessään kylpevästä ruumiista kosteutta, tekee kaikkiin limakalvoihin halkeamia, joista alkaa vuotaa verta, muuttaa vettä himoitsevan kielen suussa ikään kuin lyijymöhkäleeksi, kiihdyttää suonien tykytystä ja pusertaa sydämmen kokoon, repii viimein ihonkin rikki ja kylvää halkeamiin heti hienoa hietaa, tuottaen siten uusia tuskia. Aavikon pojat rukoilevat ja huokailevat, länsimaalainen voihkaa ja valittaa.

Yleensä hietamyrskyn pahin raivo ei kestä kauan, yhden, kaksi, kolme tuntia ainoastaan kuten meillä rajuilma, johon sitä käy verrata. Myrskyn heiketessä laskeutuu tomu ja kirkastuu ilma, ehkäpä myöskin tuulahtelee pohjoisesta päin vastaan; karavaani järjestyy uudestaan ja lähtee edelleen. Vaan jos samum raivoaa puoli päivää tai koko päivän, silloin voi käydä matkustajalle; kuten kävi eräälle minun tutulleni, ranskalaiselle Thibautille, joka matkustaessaan Bahiudan pohjoisosassa tapasi viimeisen kaivon kuivana ja sai lähteä, leilit melkein tyhjinä nelipäiväiselle matkalle Niilijoelle. Hänet ja hänen tuskaisesti kiirehtivän karavaaninsa, joka oli jättänyt kuivaneelle kaivolle kaikki tavarat, paitsi ihan välttämättömimpiä, tapasi tällainen myrkkymyrsky. Onnettomat matkakumppanit asettuivat leiriin, toivoivat myrskyn loppua, odottivat turhaan, valittivat ja joutuivat viimein epäilykseen ja epätoivoon. Eräs Thibautin palvelija hyppäsi raivoissaan ylös, parkui ja kiljui myrskyn pauhuakin kovemmin, riehui kuin mieletön, syöksyi viimein voimatonna herransa eteen, korahti pari kertaa ja kuoli. Toinen makasi, myrskyn viimein heikettyä, kuumuudenpiston tappamana paikoillaan maassa. Kolmas, kuin taas lähdettiin kuoleman ja elämän uhalla kiiruhtamaan edelleen, jäi jäljelle ja nääntyi kuoliaaksi. Kameleista kuoli puolet. Thibaut pääsi hengissä pysyneiden ihmisten ja eläinten kanssa Niilille, mutta hänen sysimusta tukkansa oli kahdessa päivässä muuttunut valkoiseksi.

Sellaisten myrskyjen uhreja ne ovat ne muumiain kaltaiset ruumiit, joita siellä täällä on karavaaniteiden varsilla. Myrsky, joka ne tappaa, hautaa ne myöskin hiekallansa, ja se imee ruumiista niin pian kaiken kosteuden, että se ei ehdi mädätä, vaan kuivaa ja muuttuu muumiaksi. Sitä toinen tuuli peittää hiekalla ja toinen taas lakasee siltä suojelevan peitteen pois. Silloin ruumis ojentaa matkustavaiselle kättä, jalkaa tai päätänsä, ja joku kamelin ajaja noudattaa vainajan kehoitusta, astuu hiljaa luo, heittää taas hiekkaa hänen päällensä, sanoen: "makaa, Jumalan palvelija, makaa rauhassa!" ja astuu tietänsä edelleen.

Sellaiset myrskyt ne myöskin herättävät eloon jääneiden mielessä fata morganan eli kangastuksen unikuvia. Niin kauan, kuin ihminen täysissä, rasittumattomissa voimissa, aistimet virkeinä, kulkee tietänsä, näkyy ilman kuvastus hänelle kyllä hyvin huomioon kiintyvänä luonnon leikittelynä; mutta ei siitä silloin koskaan tule varsinaista fata morganaa. Kuumana vuodenaikana näkyy puolenpäivän seuduissa, kello yhdeksästä kello kolmeen, joka päivä "pirun meri". Harmaa, meren kaltainen tai oikeammin tulvan alaiselta seudulta näyttävä tasanko syntyy mille kasvittomalle lakeudelle hyvänsä jonkun matkan päähän matkustajasta joko edelle tai ihan ympäri; se aaltoilee ja lainehtii, välkkyy ja kimeltelee, antaa kaikkien todella olemassa olevien esineiden pysyä näkymässä, mutta korottaa ne näennäisesti niiden ylimmän rajaviivan tasalle ja kuvastaa niitä siitä alas päin. Matkan päässä kulkevat kamelit tai hevoset näyttävät ikään kuin maalattuina enkeleinä pilvissä liiteleviltä, ja jos voidaan erottaa niiden liikkeitä, näyttää siltä, kuin ne juuri olisivat panemassa kutakin jalkaansa höyhenkasalle. Katsojaan päin pysyy ilmiön raja aina yhtä etäällä niin kauan, kuin katsojan näkökulma on sama eli toisin sanoen hän on yhtä korkealla maasta; sen tähden ratsastaja näkee sitä toisessa paikassa kuin jalkamies. Koko tämä ihme syntyy siitä tutusta luonnonlaista, että valosäteet kulkiessaan erilaisten esineiden läpi taittuvat, ja aavikolla alimmat ilmakerrokset, kuumenneen hiekan heijastaessa lämpöä, laajenevat eri verran. Ei kukaan arabialainen nähdessään kangastusta peitä kasvojaan, kuten mielikuvituksiensa valtaan antautuneet matkustajat ovat luuletelleet herkkäuskoisille lukijoillensa; ei kukaan anna mitään syvällisempää merkitystä tuolle "pirun meri" nimityksellekään, jota kyllä mielellään käytetään puheessa. Mutta kuin hietamyrskyn tähden ahdistus, puute, väsymys ja hätä rasittavat ja heikontavat koko olemusta ja sitte ilma kangastaa, silloin siitä tulee fata morgana, kun näet sairaan moisesti ärtynyt kuvausvoima tekee itselleen sellaisia kuvia, jotka paraiten soveltuvat katselijan silloisiin hartaimpiin toiveihin, veden ja levon ikävöimiseen. Minullekin, vaikka olen satoja kertoja tarkastellut kangastusta, muuttui se kerran fata morganaksi. Se tapahtui silloin, kuin kärsittyäni neljäkolmatta tuntia tuskallista janoa näin "pirun meren" edessäni välkkyvän ja kimeltelevän. Silloin minäkin olin näkevinäni pyhän Niilijoen ja veneitä täysissä purjeissa, palmumetsiä, puutarhoja ja taloja. Mutta mistä minun sairaille aistimilleni näkyi viheriää palmumetsää, siinä minun yhtä janoinen kumppanini oli näkevinään purjeveneitä, ja mistä minulle muka näkyi puutarhoja, siihen hänen sielunsa kuvasi satumaisen suuria metsiä. Ja kaikki ne pettelevät kuvat katosivat heti, kuin virkistyimme sattumalta meille suodusta vedestä; ainoastaan harmaa sumujärvi jäi niistä kaikista jäljelle.