"Pirun meri" on kyllä jokaisen matkustajan edellä, joka kulkee jotakin Niilin aavikkoa; mutta eivät kaikki satu näkemään erästä elävintä aavikon tekemää kuvaa. Näköpiirin äärimmälle reunalle ilmestyy, ehkäpä kangastuksen korottamina ja ilman verhoamina kevyeen siniharsoon, ratsastajia, jotka ohjaavat tuulen nopeuden kanssa kilvoittelevia, raajoiltaan hirven kaltaisia ratsuja, lähestyvät nopeasti ja kiihottaen siihen asti hillittyjä ratsujansa täyteen vauhtiin tulla tupruavat karavaanille vastaan. Minä olen aina mielelläni kohdannut heitä, laihoja, aistikkaasti pukeutuneita miehiä, sillä minä olen aina ollut huomaavinani myöskin heissä ja heidän ratsuissaan aavikon ja sen lapsien yhtäläisyyttä. Oikealta aavikon pojalta on hän minusta näyttänyt, tuo paimentolainen, beduiini, aavikon ja beduiinin kuvalta ratsu, jota hän ohjaa. Sillä hänkin on vakava ja hirvittävä kuin päivä, ystävällinen ja lempeä kuin yö aavikolla. Uskollisesti pitävä sanansa hän on, vilpittömästi totteleva heimonsa tapain lakia, arvokas käytöksessään, ylevä puhetavassaan, verraton puutteiden kärsimisessä, halukkaampi kuin kukaan muu ihminen miehuullisiin, kunniata ja mainetta tuottaviin tekoihin ja yhtä halukas kultaisiin satukihermöihin, joihin hänen runsas, muodostuskykyinen runolahjansa osaa kutoa niin ihmeellisen kauniita kuvia ja niin sulotuoksuisia kukkia; vaan samalla hän myöskin on viekas ja neuvokas vihollisiaan vastaan, tapojensa ehdoton orja, arvoton pyytämisessään, halpamainen ja raaka vaatimisessaan, ahnas nautinnoissaan, hillitön julmuudessaan, hirvittävä kostossaan, tänään ylevä, aatelistapainen vierasystävä, huomenna uhkaavasti vaativa kerjäläinen, milloin ylpeä ryöväri, milloin kurja varas; lyhyesti sanoen: vaihteleva ja muuttuvainen, kuin aavikko itse, on hänkin vieraita kohtaan. Hänen ratsullaan on sama viisas, tulinen, paljon sanova katse silmissä, sama vahvuus ja notkeus laihoissa, melkein heikoilta näyttävissä jäsenissä, sama kestävyys, sama tyytyväisyys, sama olemus kaikin puolin kuin hänellä itsellään; sillä molemmat he kasvoivat samassa teltassa isoiksi, molemmat he vieläkin lepäävät ja asuvat saman katon alla. Ratsu ei ole ratsastajan orja, vaan kumppani ja ystävä, hänen lastensa leikkitoveri. Aukealla aavikolla se on ylpeä, rohkea, jopa rajukin, vaan teltassa hiljainen kuin karitsa; ja juuri sen tähden ratsu näyttää eroamattomasti kuuluvan yhteen herransa ja käskijänsä kanssa.
Niillä aavikoilla, jotka ainakin nimeksi ovat Egyptin kediivin vallan alaiset, ei beduiineilla ole nykyään läheskään enää samaa merkitystä kuin ennen tai nykyäänkin vielä Arabiassa ja Luoteis-Afrikan maissa. Heidän ja Egyptin hallituksen välillä on nyt sitovat sopimukset, jotka velvoittavat beduiineja päästämään karavaaneja häiritsemättä kulkemaan heidän alueitansa pitkin. Ryöstöhyökkäykset keskellä aavikkoa ovat sen tähden hyvin harvinaisia, ja beduiinein tapaaminen on huolestuttamatta siitäkin syystä, että vouratut kamelit aina ovat aavikon poikain omia. Kuitenkin aavikon oikeat herrat mielellään vieläkin pitävät, ainakin näön vuoksi, jonkinlaista yliherruutta, ja sen tähden on paras pyytää ennen lähtöä aavikkomatkalle suojelusta joltakin arvokkaalta ruhtinaalta eli päämieheltä. Jos sellainen suojelus on saatu, tapahtuu matkustajan yhtyminen aavikon poikain kanssa jotenkin tähän tapaan:
Ratsumiesjoukosta ajaa karauttaa esiin yksi noita auringon paahtamia miehiä ja kääntyy karavaanin johtajan tai varustajan puoleen.
"Terve sinulle, vieras!"
"Sinulle Jumalan siunaus, hänen armonsa ja laupeutensa, o ruhtinas!"
"Mihin matkalla, miehet?"
"Belled-Aaliin, o sheikki."
"Onko teillä suojelusta?"
"Me matkustamme hänen ylhäisyytensä kediivin luvalla."
"Ettekö kenenkään muun?"