"O armas yö, viet rauhan multa,
Käyt ikäväks', ehk' olet pyhä;
Jos rauhaa rukoelen sulta,
Teet raskaammaksi mielen' yhä.
O yö, en saanut pitkään aikaan
Ainoota kultaan' armastella:
Yö, vie minut jo siihen paikkaan,
Joss' saan taas häntä halaella!
O yö, kuin lähenet taas mua,
Min rauhas mulle myötäs kanna,
Suo vihdoin sielun' ihastua
Ja turvas armahallen' anna!"
Mutta sekin ääni viimein kuolee; ainoastaan joen laineet yhä vielä kuiskailevat ja humisevat.
Maa ja asujamet Niilin koskien välillä.
Egypti ja Nubia, vaikka ovat ihan rajakkain ja vaikka niitä sama joki yhdistää, ovat kuitenkin varsin erilaiset. Egyptissä juoksee jumalallinen Niili rauhallisen hitaasti, Nubiassa se syöksyy suurella kiireellä eteen päin; Egyptissä se levittää siunaustansa laajalti, Nubiassa sitä korkeat kalliorannat kahlehtivat; Egyptissä Niili ulottuu aavikkoon asti, Nubiassa aavikko tunkeutuu sen partaalle. Egypti on puutarha, jonka Niili on vuosituhansia kestäneellä työllään saanut aikaan; Nubia on aavikko, jota Niili ei ole jaksanut voittaa. Tosin tässäkin aavikossa on kuten kaikissa muissa kosteikolta, mutta harvatpa niistä, jos mitkään, ansaitsevat huomiota, verraten muuttumattoman autiona ja hedelmättömänä pysyvään maahan joen kummallakin puolella. Melkein kaikkialla pitkässä, mutkikkaassa laaksossa, jota me sanomme Nubiaksi, nousee mustia, kiiltäviä kallioseiniä itse joen uomasta tai ainakin hyvin läheltä sen rantaa, sallimatta pitkillä aloilla tuskin mitään kasvaa, saaden itse ainoastaan idän ja lännen puolisilta aavikoilta jotakin koristusta kullankeltaisina hieta-aaltoina, jotka niiden seinäin ylitse vierivät alas jokeen. Hehkuvasti paahtaa aurinko tummansiniseltä, melkein aina pilvettömältä taivaalta, ja moneen vuoteen ei ainoatakaan sadetta tule virkistämään kuivanutta maata. Syvälle uurtautuneessa vuorilaaksossa taistelevat elämää levittävät hedelmöittävän joen laineet turhaan tunnotonta kiveä vastaan, murtuessaan kohisten, pauhaten ja jyristen, ikään kuin olisivat vihoissaan, että niiden anteliaisuutta kohdellaan kiittämättömyydellä, lempeyttä uhkamielisyydellä. Tämän taistelun näyttämönä on Niilin koskien alue.
Ainoastaan jotkut matkustajista, jotka kulkevat pitkin Niilin suupuolen laaksoa, näkevät koskia joen keskipaikoilla. Hyvin vähäinen osa heistä menee niin sanotun ensimmäisen koskijakson yläpuolelle, sadoista tuskin yksikään toisen kosken ohitse. Vadihalfa, juuri toisen koskijakson alla oleva kylä, on Niilillä matkustavaisten tavallinen pysäyspaikka; etemmäksi etelään päin houkuttelevat ainoastaan tutkimus- tai metsästysinto tai kauppavoiton toivo. Vadihalfasta alkaen tulee vaikeaksi matkustus Sisä-Afrikkaan; eipä siis ihme, että suuri joukko kääntää siitä palmukylästä veneensä jälleen kotia kohti. Vaan ken on nuori ja voimakas, lujatahtoinen ja hellittelemätön, hän ei koskaan kadu matkaansa, jospa tunkeutuukin etelämmäksi. Viehättävistä maisemakuvista köyhässä Niililaaksossa on koskien alue erityisenä maailmana itsekseen. Suurenmoisia ja suloisia, vakavia ja iloisia, äärettömän autioita ja virkeän eläviä kuvia on siellä vuorotellen; mutta aavikon kuvia ne ovat, joita tämä seutu näyttelee, ja entiset tottumukset täytyy välttämättä unhottaa, voidakseen pitää niitä sellaisessa arvossa, kuin ne ansaitsevat. Ken ei osaa käsittää aavikkoa, ei kyllikseen katsella sen väririkkautta, ei kärsiä sen hehkua, ei virkistyä sen yöstä, hänen on kaiketi paras olla menemättä Niilin aavikollekaan; vaan ken avosilmin, sydän herkkänä ottamaan vastaan vaikutuksia, vaeltaa Niilin koskien aluetta, ehkäpä myöskin heikossa veneessä ryhtyy taistelemaan kuohuvia ja riehuvia laineita vastaan, hänelle riittää koko ijäkseen mieluisimpia muistoja; sillä ei hänen sielunsa silmäin näkyvistä koskaan haihdu se jännittävä näytelmä, jonka hänen ruumiillinen silmänsä näkee; ei koskaan hänen korvistaan sammu se ylevä sävel, jonka niihin joki kerran kaiuttaa. Niin on ainakin käynyt minulle, joka olen sekä maitse että vesitse vaellellut Nubian vuorilaaksoa, veneessä vasta- ja myötävirtaan taistellut aaltoja vastaan, kärsinyt kaikkialla puutetta ja katsellut koskia sekä jyrkkäin kallioseinäin äyräiltä että kamelin seljästä.
On tullut tavaksi puhua kolmesta Niilin kataraktista eli koskijaksosta. Jokaisessa on koko joukko virtapaikkoja, jotka peninkulmain pituudelta tekevät laivaliikkeen vaikeaksi ja vaaralliseksi. Ensimmäisessä kataraktissa on tosin vain yksi mainittava virtapaikka, vaan toisessa ja kolmannessa yhteensä lähes kolmekymmentä, joille kaikille nubialaiset laivurit tietävät eri nimet. Köngäksiä, jotka tekisivät laivaliikkeen kerrassaan mahdottomaksi, ei ole, ei ainakaan sillä väylällä, jota, ottamatta lukuunkaan päästä päähän kulkevia aluksia, erittäin koskipaikkoja varten rakennetut ja varustetut veneet liikkuvat.
Päästyä matkalla pyhää jokea vastavirtaan rannan koillisen, "Vitjavuorten" välisen, ahtaan paikan ohitse muuttuu yht'äkkiä maisema. Egypti eli alapuolinen, leveä, mereen päin yli-näkymättömän avaraksi laajeneva jokilaakso on takana ja Nubian vuorikynnys silmäin edessä. Se vastakohta on hämmästyttävä. Yksitoikkoisen maan sijaan tulee vaihteleva. Tosinhan Egyptissäkin on monta silmiä ja sydäntä virkistävää kuvaa, tosin sekin koristakse, varsinkin aamu- ja iltahetkinä eteläisen valaistuksen ihmeellisellä loistolla, mutta yleensä se näyttää yksitoikkoiselta, katsottakoonpa sitte laakson hietakivi- ja kalkkirajaa taikka jokea ja vainioita. Sama kuva palaa melkein ihan yhtäläisenä satakin kertaa silmäin eteen: vuoria ja hedelmätasankoja, rantatörmiä ja jokisaaria, mimoosa-metsikköjä, palmuryhmiä ja metsäviikunapuita, kaupunkeja ja kyliä, ja kaikilla niillä on sama luonne. Ensimmäisen kataraktin vuoriin, viimeiseen sulkuun, kuin mereen pyrkivällä joella oli auki murrettavana, loppuu Egypti, ja niistä alkaa Nubia. Vene ei enää kynnä majesteetillisen rauhaisasti hiljakseen vierivän joen pintaa, vaan tunkeutuu aalloista jyrkkään nousevain kallioseinäin ja kukkulain välitse vasten kovempaa virtaa eteen päin.
Korkealla, vasemman rannan jyrkkäseinäisellä kallionkielekkeellä, on yksinkertainen, vaan kuitenkin tehokkaasti vaikuttava arabialainen rakennus, ensimmäisen koskijakson suojeluspyhän, sheikki Musan, hauta, sitte palmurikas saari Elefantine ja heti sen jälkeen Assuan. Suuret kalliovuoret, joiden pinnasta ei joen pauhaavien aaltojen monituhatvuotinen työkään ole saanut pois kulutetuksi faraoiden aikaan hakattuja kirjoitusmerkkejä, supistavat väylää ja pakottavat venettä lakkaamatta kääntelehtämään, kunnes se viimein löytää turvallisen maallelasku-paikan tyynestä lahdesta, johon kosken pauhu kaiukkaasti kuuluu.