Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Vanhuudesta kunnianarvoinen paikka se on, jossa seisomme. Muinaisegyptiläisen kansan äsken mainitut pyhät kirjoitusmerkit puhuvat menneistä vuosituhansista meillekin ymmärrettävää kieltä. "Ab" eli Elefantinluu-paikka, Elefantine, oli kaupunki saman nimisellä saarella, joka on jäänyt jäljelle senkin jälkeen, kuin kaupungin rauniot ovat melkein kokonaan hävinneet, "Sun", Syene, se kyläkunta oikealla joen rannalla, jonka paikalla nykyinen Assuan on. Elefantine, muinaisen Egyptin eteläisin satama, johon Sisä-Afrikasta tulevat tavarat kokoutuivat, varsinkin jo silloin kallisarvoinen elefantin luu, oli Niilin eteläisimmän piirin pääkaupunki, Sun ehkä vain työväen kylä, mutta ei siltä suinkaan vähempiarvoinen kuin Elefantine. Sillä tänne tuotiin Egyptin valtakunnan vanhimmista ajoista asti "mat"-kiveä eli, kuten Herodotos sitä nimittää, "Aitiopian kiveä", jota lähitienoilta louhottiin lastattavaksi Niilin rannassa laivoihin, jotka sitä kuljettivat määräpaikkoihinsa; tämän paikan mukaan sai se kallisarvoinen kivi "syeniitti"-nimen, joka sillä on vielä tänäkin päivänä. Kirjoituksissa, joita on Egyptin vanhimpain kuningassukujen aikaisissa muistomerkeissä, sellaisissa, jotka ulottuvat toiseen ja kolmanteen vuosituhanteen ennen meidän ajanlukuamme, mainitaan jo Sunin kylää moneen kertaan, ja lukemattomat muut läheisiin louhoksiin hakatut hieroglyyfit myöskin todistavat tämän työmieskylän merkitystä. Lähes kaksi maantieteellistä neliöpeninkulmaa ulottuvat koskien idänpuoliselle aavikolle nämä kivilouhokset, joista murrettiin ne mahtavan suuret kalliolohkareet, jotka nyt pyöreinä ja terävinä jättiläispylväinä, katon reunuksina ja temppelein kannattimina ihmetyttävät meitä ja joilla peitettiin pyramiidein hautakammiot, koska voitiin uskoa niiden kestävän suunnatonta, päälle sälytettyä painoa. "Kaikkialla", sanoo oppinut ystäväni Dümichen, "näemme täällä, miten ihmiskädet ovat tehneet työtä joko murtaen arvokasta kiveä irti kallioseinistä tai vertauskuvilla ja kirjoituksilla tehden ikuisiksi minkä mitäkin tapauksia; kaikkialla on täällä kivi muutettu muistomerkiksi ja paljo kirjoituksia hakattu vuorten ihan korkeimpiin huippuihinkin; Ylä-Egyptin piirin kolminaisjumalan, koskijumala Knum-Ran ja hänen molempain kumppaniensa, naisjumalain Satin ja Anuken, kunniaksi sekä Egyptin kuningasten ja ylhäisten virkamiesten suurien tekojen muistoksi. Nämäkin, suuria aloja täyttävät kirjoitukset osaksi ulottuvat historian vanhimpiin aikoihin, vaan miten nuorilta ne kuitenkin näyttävät verratessa siihen työhön, jota egyptiläisten auringon jumala Ra täällä on arvaamattoman monta vuosituhatta tehnyt kiveen vaikuttamalla. Kaikkialla näet ovat kalliot niissä paikoin, joissa ne ovat ihmiskäden koskemattomina näkyvissä, peitetyt tumman kiiltävällä kuorella eli ikään kuin silauksella, jota vastoin sellaiset syeniitin murrospinnat, joita ihan varmaan uskallamme sanoa neljän tuhannen vuoden vanhoiksi, samoin kuin kaikki louhoksissa hajallaan olevat lohkareet vielä nykyäänkin näyttävät graniitin omituista punertavuutta ihan tuoreena; ne ovat vielä liian nuoret, että olisivat ehtineet peittyä tuolla ajan kuorella."

Jokaiselta korkeanlaiselta rantavuorelta voidaan nähdä osa koskijaksoa. Kaksi aavikkoa tulee Niilin luo ja ikään kuin itse joessa antaa toisilleen kättä satojen pienten kalliosaarien kautta. Joka saari supistaen jakaa jokea ja pakottaa paisuttamaan laineitansa; mutta sitä kiivaammin se vain kuohuu niiden välitse. Arvaamattoman kauan sitte murtamansa kalliosulun jäännöksiä vastaan lakkaamatta ryntäellen näyttää se tahtovan niitä hävittää ja huuhtoa pois ja olevan suutuksissaan yhä vielä kukistumattomasta vastustuksesta; niin kiukkuisesti kohahtelevalta kuuluu veden pauhu katsojasta, ollen tuon edessä ja alla kuohuvan suurenmoisen näytelmän oikeana säestyksenä. Levottomasti, kuin nuo ainiaan vierivät aallot, liitelee silmä kalliolouhikossa; satoja yksityiskohtia näkyy yht'aikaa, ja kuitenkin syntyy niistä kaikista viimein yksi ylevä, yhtenäinen kokonaiskuva, jossa jäykät, kiiltävät kiven paljoudet jyrkkään eroavat kihiseväin laineiden valkeasta kuohusta, ympärillä olevasta kullankeltaisesta aavikosta ja pilvettömästä mustansinisestä taivaasta. Erittäin viehättävä on koskien yläosa. Jono mustia kalliovuoria, Egyptin ja Nubian luonnollinen rajamuuri, käy poikki Niilin ja tekee sekä oikealla että vasemmalla rannalla ison kaaren, niin että syntyy ylt'ympäri vuorilla aidattu umpilaakso. Tuo laakson, aitavalli on osaksi kiintonaista kalliota, vaan osaksi myöskin pyöreitä, munan kaltaisia, ja kulmikkaita kallion lohkareita, jotka ovat irtonaisina päällekkäin, kuin olisi jättiläiskäsi ne siihen latonut. Siellä täällä on tuo kummallinen aita vähän etäämpänä, toisin paikoin lähempänä; siellä täällä nousevat ne saaren kaltaisina muinaisen järven pohjasta, jota järveä ne ympäröitsivät ennen, kuin mahtava virta raivasi itselleen tien sen läpi.

Keskellä näitä ikivanhoja luonnonvoimain työn raunioita on vihreä palmusaari Filai ihanoine temppeleineen. Minä en ole nähnyt mitään ylevämpää maisemakuvaa. Ylt'ympärillä jäykät, mustat kalliot ja niiden perustuksia vastaan lakkaamatta taistelevat, pauhaavat vedet, hedelmiä kantavain palmujen ja tuoksuvain mimoosain vihreyden keskellä näyttää temppeli sattuvasti kuvaavan sisällistä rauhaa keskellä raivoisaa taistelua. Valtaavaa sotavirttä laulaa sille joki, rauhan merkkeinä seisovat palmut. Eipä ole arvokkaampaa paikkaa kunnioittaa korkeaa jumaluutta, jolle se oli pyhitetty. Sellaisessa yksinäisyydessä, sellaisen ympärystön keskellä täytyy kyllä viisaimpien pappein hengen saada ravintoa ja elämää, kääntyä jalouteen ja korkeuteen, ymmärtää nerokkaasti verhottujen, paljon sisältävien opetusten syvin tarkoitus ja ydin, nähdä verhonkin läpi Saisin kuva.

Niistä kolmesta Jumalasta, joille Filain temppeli oli pyhitetty, oli Isis ylhäisin; toiset olivat Osiris ja Horus. "Isis, suuri jumalatar, taivaan herra, kaikkein jumalain ja jumalattarien valtias, jota ynnä hänen poikaansa Horusta ja hänen veljeänsä Osirista joka kaupungissa kunnioitetaan, ylhäinen, jumalallinen äiti, Osiriin puoliso, hän on Filain valtias", kertovat itse temppeliin hakatut kirjoitukset. Toiset kirjoitukset, kaikilla kirjoitusmerkeillä, joita Egyptin historian eri aikoina käytettiin, kertovat meille myöskin, mitä muutoksia temppelissä on tapahtunut aikojen kuluessa, kunnes viimein tänne siirtyneet arabialaiset karkoittivat siitä ne kristityt papit, jotka olivat tulleet Isiin palvelijain sijaan.

Nykyään on suurin osa Filaita raunioina. Pappien juhlavirsien sijasta kuuluu nyt enää vain aavikkoleivosen yksinkertaista viserrystä; mutta joen laineet kohisten kaiuttavat mahtavaa virttänsä samalla tavalla kuin vuosituhansia sitte. Saari on hävitetty autioksi, vaan temppelin rauha on jäänyt jäljelle. Kaikkien muutoksien jälkeenkin on saari temppeleineen yhä vielä ensimmäisen kataraktin koristuksena.

Tästä ylös päin on Niili pitkät matkat kallioton, vaan ei kuitenkaan kykene levittämään siunaustansa rantaäyräiden yli. Vaivalloisesti koettaa ihminen ottaa joesta hedelmällisyyttä, jota se muualla itsestään levittää. Vinttipyörä toisensa vieressä ratisten ja vikisten nostaa elvyttävää kastetta rannan kapeille viljelyksille. Mutta enimmissä paikoissa tunkeutuu aavikko kallioseinineen niin lähelle joen äyräitä, että ei jää mitään tilaa vainioille eikä palmumetsille. Pitkät matkat on vain kituvia rikkaruohoja, joiden välitse keltainen lentohieta yhä vierii alas, kuin tahtoisi aavikko jo täällä tukeuttaa hedelmällisen maan jumalallista siunauksen levittäjää.

Äsken mainitun alueen eteläisimmän rajakylän Vadihalfan eteläpuolella kuohuu taas kalliosaarien väliin sullottu vesi. Lukemattomat kiviröykkiöt, kalliokeilat ja lohkareet pakottavat jokea levenemään; kiven ja veden sotkus, jollaista ei ole toista nähtävänä, hämmentää yksin silmääkin. Veden korkealla ollessa sotkee kallioiden välitse kuohuvain aaltojen pauhu ihmisäänen ihan kuulumattomiin; siinä ryskää ja jyrisee, kuohuu ja pauhaa, kiehuu ja kihisee niin, että kalliotkin näyttävät tärisevän. Tässä yhteen liittyneiden virta- ja kuohupaikkojen yläpuolella on korkealle paisunut Niili laajana, tyynenä järvenä, vaikka sitäkin ystävällistä, muutamain saarien viheriöittämää kuvaa rannat supistelevat. Ylempänä taas lukemattomat kalliosaaret paloittelevat joen uomaa. Sieltä alkaa "Batte el Hadjar" eli laivurien kalliolaakso, jossa vielä on kymmenen mainittavaa koskipaikkaa. Se on Nubian ja koko Niilin laakson autioin seutu. Tavallisesti näkyy vain taivasta ja vettä, kallioita ja hiekkaa. Jyrkkään, välistä melkein pystysuoraan nousevat kallioseinät joen uomasta ja ne sekä lukemattomat saaret ahdistavat Niiliä niin, että se paisuntansa aikaan on kaksitoista, jopa kahdeksankintoista metriä korkeammalla kuin matalimmillaan ollessansa. Vuoriseinät ovat niin sileät, kuin olisivat ne tahotut, ja niin kiiltävät sekä päivällä myöskin niin hehkuvat, kuin ne olisivat vasta muutama päivä sitte nousseet maan sisällä olevasta tulesta. Siunausta levittävä joki kohisee melkein ihan jälkeä jättämättä niiden ohitse, sillä ainoastaan perin harvoissa paikoissa voi se saattaa jumalallista voimaansa näkyviin. Syvemmälle pistäytyviin lahtiin tai virran kiivainta voimaa pysäyttävien ja toisaalle kääntävien niemenkärkien taakse laskee joki hedelmällistä mutaa ja itse kuljettaa siihen siemeniäkin. Silloin itää ja kasvaa, viheriöitsee ja kukoistaa tässä aavikossakin. Kaikilla saarilla, joiden kallioraoissa vain pysyy veden kuljettamaa mutaa, kaikissa lahdekkeissa, joita huuhtelemaan raju virta ei pääse, kasvaa pajuja ja joitakuita mimoosoita elämän merkkeinä kuoleman valtakunnassa. Juuren toisensa viereen, vesan vesaan kiinni kasvatti ensimmäinen paju, joka tänne tarttui kiinni, ja tuota pikaa verhosi paljaan maan mehevällä vihreydellä. Veden alhaalla ollessa kasvaa vähitellen syntynyt vesakko uusia oksia; joen paisuessa peittää vesi saaren ja metsikön. Yhä korkeammalle paisuu joki, kiivaammin ja vahvemmin hyökyvät aallot; pajut kumartuvat niiden mukaan, mutta samalla sitä lujemmin kiintyvät, juurillaan kallioiden väliin. Kuukausia pitää vesi niitä peitossaan, paitsi joitakuita oksia, jotka vielä ulottuvat ylemmäksi kohisevaa, kiehuvaa ja kuohuvaa veden pintaa; mutta niiden juuret pysyvät kiinni, ja uudella innolla kasvavat pensaat, kuin tulva jälleen alenee. Sellaisissa kammottavan erämaan paikoissa huomataan myöskin eläimiä, kuten muuallakin Niilin laaksossa. Pajutiheikköön on asettunut muutamia parikuntia vilkkaita, huutelevia niilihanhia, viereiselle kalliolle korea västäräkki; rantaseinältä kaikuu alas suru- ja sini-kivitaskun laulu; kukoistavissa mimoosoissa puuhailee ensimmäinen täällä tavattava kuuman vyöhykkeen lintu, komea nektarilintu; silloin tällöin tavataan ehkä myöskin joukko pieniä, sieviä vuorikanoja. Nämä luetellut ja vielä jotkut muut ovat kalliolaakson niukkana eläinkuntana. Ainoastaan muuttoaikaan tulee lisäksi hyvin suuriakin lintuparvia, jotka matkustavat tätä tietä jokea pitkin Sisä-Afrikkaan ja siellä täällä laaksossa levähtävät. Mutta ne kiiruhtavat niin pian kuin mahdollista pois, koska kalliolaakso ei kuitenkaan voisi elättää heitä edes muutamia päiviäkään; melkein käsittämätöntä on sittekin, miten ne löytävät jokapäiväisen leipänsä.

Nämä linnut eivät kuitenkaan ole ainoat tämän vesiaavikon asujamet. On ihmisiäkin, jotka sitä sanovat kodikseen. Peninkulmain päässä toisistaan tavataan huononpäiväisiä olkimajoja, joissa nubialainen perheineen elää köyhää elämäänsä. Pieni, hedelmällinen kaistale kallioiden välisen lahden rannalla, ehkäpä vain rantaan tarttunut mutapenkki on vainiona, jota hän viljelee. Jos tuo kasvava maakaistale on vähänkin isompi, niin sen viljelijä on rikas toiseen verraten, jolla on vain tuollainen kukkapenkin kokoinen ala. Hengen vaaralla uipi sellainen köyhä rantapaikkoihin, joihin joesta on hedelmällistä mutaa kokoutunut, vaan joihin ylhäältä vuorelta ei mitenkään pääse, ja kylvää papuja veden alta näkyviin tulleeseen mutakerrokseen; muutaman päivän päästä, veden taas täll'aikaa vähän laskeuduttua, käy hän siellä uudestaan ja tekee kylvöä, ja sitä työtä kestää niin kauan, kuin vesi vähenee, Sen tähden nähdään sellaisilla veden vähenemisen mukaan yhä laajenevilla vainiokaistaleilla papukylvöä kaikenlaisessa kehityksessä, ja samoin nähdään myöskin vähään tyytyväisen maanviljelijän yht'aikaa kylvävän uutta ja kokoovan valmista viljaa. Erittäin soveliaassa paikassa mutaisessa lahdekkeessa käy ehkä vinttipyörän avulla kastella joitakuita hehtaarin aloja, ja sellaisen vainion onnellinen omistaja saattaa silloin pitää lehmänkin, siispä hiukan paremmin tulla toimeen, vaikka häntä vielä sittekin täytyy pitää niin köyhänä, että ei edes Egyptin hallituskaan rohkene verottaa häntä. Vaan sellaiset paikat ovat harvinaisia kosteikkoja tässä autiossa aavikkomaassa. Vastavirtaan pyrkivä laivuri tervehtii joka pensasta, joka palmupuuta ilmeisellä ilolla, papuvainiota, ehkä päiväkausiin turhaan toivottua, riemulla, ja nähdessään vedennosto-pyörän kiittää hän laupiasta Jumalaa. Sillä tässä vuorilaaksossa voi hänen sydämmensä, vaikka rohkeakin, oppia tuntemaan pelkoa; katkera puute voi hänelle tulla hirvittäväksi vieraaksi; saattaapa hän joutua ihan nälkään kuolemisen vaaraankin, jos ei ole varustanut mukaansa ruokaa kuukausiksi. Myötävirtaan lentää hyvästi ohjattu vene helposti läpi tämän kauhujen maan tai ainakin köyhimmän seudun ohitse; vastavirtaan purjehtiva vene saattaa usein kuin kiinninaulattuna seisoa tunti- jopa päiväkausiakin jonkin kallion suojassa virtapaikan alapuolella, ja myötätuulta odotteleva, lakkaamatta kiikkuvassa veneessä sairaaksi tuleva laivuri saa kuljeksia tai uida peninkulmittain eikä kuitenkaan tapaa ihmisiä, ei vainioita.

Etelärajalla kalliolaakso muuttuu melkein yht'äkkiä Keski-Nubian hedelmällisimmäksi seuduksi. Kahden aavikon piirittämä, kapea järvilaakso monine suurine saarineen keskellä jokea, joka mudallaan täytti koko järven ja siitä myöskin rakenteli ne saaret, avautuu matkustajan eteen. Tosin ei täälläkään vielä ole päiväntasaajan maiden kaikkea rikkautta, mutta näyttää se kuitenkin niiden tuoreutta ja elävyyttä yksityisissä kasvi- ja eläinilmiöissä. Yhtämittaiset palmumetsät, joissa koko maapallon paraimpia taateleja kasvaa, rajoittavat vielä aavikon kaltaisia aroja vasten tätä suloista kosteikkoa, jossa maanviljelijän työ tulee palkituksi runsailla sadoilla. Orapalmu ja monenlaiset mimoosat, joita ei vielä tähän asti Niilin laaksossa huomattu, todistavat, että jo on päästy kääntöpiirin yli. Edellämainitun nektarilinnun seurassa on täällä jo muitakin Sisä-Afrikan lintuja. Ensimmäisessä durra-vainiossa, johon silmä tarkemmin kiintyy, ilahuttaa katsojaa kaunisvärinen ja vilkasliikkeinen tulipeipponen, joka täällä on kutonut pesänsä viljan korsien väliin ja tuon tuostakin ilmestyy leimahtavan liekin kaltaisena hedelmätähkän latvaan kehräämään sellaisessa korkeassa paikassa yksinkertaista, surisevaa lauluansa ja siten kiihottamaan muita lajinsa jäseniä tekemään samoin. Savimajojen rakoihin ja koloihin on asettunut muita saman heimon jäseniä, varsinkin sininen teräspeipponen ja veripeipponen eli pikku senegali, puutarhoihin asuntojen ympärille Kapin myrskykyyhkyjä, ja joen hietasärkkiin ovat saksinokat kaivaneet vetiset pesäkolonsa. Viimemainitut ovat kummallisia yötiiroja, jotka vasta hämärissä lähtevät pyytelemään, mutta eivät kalastele syöksymällä ylhäältä lennosta sukelluksiin, vaan pitkin veden pintaa lentäen kyntävät nokallaan syvälti aaltoja ja siten poimiskelevat suuhunsa pieniä veden ylimmissä kerroksissa uivia eläviä.

Vaan tämäkin viehättävä seutu on ahdasrajainen. Jo Barkalin temppelin raunioiden alapuolella tunkeutuu yhä vielä autio ja hedelmätön vuori taas joen rantaan, työntäen pois tieltänsä sekä hedelmällisen maaperän että aavikkoaron. Viimmeinen koskijakso on vuorta kohti pyrkivän matkustajan edessä. Niin sanomattoman köyhä kuin kalliolaakso ei kolmannen koskijakson seutu ole; hyvästi viljellyt, vaikka kapeatkin vainiot molemmilla rannoilla ja rehevillä joen saarilla eivät päästä mieleen niin toivottoman puutteen tunnetta, kuin kalliolaakso vaikuttaa. Rannan kalliovuoret ovat hajallisemmat kuin kalliolaaksossa, ovat niin sanottuja kivimeriä, noita hujan hajan päällekkäin, latoutuneita lohkare- ja vyörykivi-kukkuloita ja -valleja, jollaisia suuret joet jättävät jälkeensä, milloin kaivavat uomaansa syvemmälle laaksoonsa, joka on niiden uurtamisesta alkuaankin syntynyt. Molemmilla puolin jokea, enimmäkseen esimmäisten rantavuorten harjoilla näkyy sadan kuutiometrin kokoisia ja suurempiakin lohkareita, jotka makaavat verraten pienillä alustoilla niin irrallaan, että ne kovassa tuulessa, vavahtelevat ja vivuilla muutamain miesten ponnistuksista vierähtäisivät alas. Monessa paikassa ovat nämä kivimeret niin kummallisen muotoisina, kuin suunnattoman suuret jättiläiset olisivat täällä joutessaan mellastelleet ja rakennelleet kaikkia noita keiloja ja pyramiideja, valleja ja muureja sekaisin rantavuorten harjoille. Enemmin vielä kuin nämä joen tekemät röykkiöt, antavat vanhat ihmiskäsien rakennukset tälle kolmannelle koskijaksolle omituista luonnetta. Kaikkialla rannan sopivilla kalliokielekkeillä ja varsinkin suuremmilla kalliosaarilla on rakennuksia suojamuureineen, torneineen ja huippuineen, jollaisia ei näy missään muualla Niilin laaksossa. Ne ovat muinaisten jokilaakson ruhtinasten linnoja, tehtyjä suojaamaan ja turvaamaan henkeä ja omaisuutta vihamielin ryntäeleviltä naapuriheimoilta. Hakkaamattomina päällekkäin ladotut, melkein yksinomaan Niilin mudalla toisiinsa liitetyt kivet ovat perustusmuureina ja valleina, paksut, nykyään enimmäkseen jo hajonneet tai paraillaan hajoavat seinät ilmassa kuivatuista mutatiileistä ovat olleet noiden linnain yläosina. Nämä rakennukset vähemmin vetävät puoleensa huomiota rakennustapansa kuin rohkean perustuksensa tähden. Nousee esim. keskeltä kuohuvaa jokea paljas, mustan kiiltävä kallio, jonka huipulla on sellainen linna. Hurjasti, huuhtelevat aallot kallion juurta, mutta värähtämättä kestää se kaikki hyökyjen ryntäykset ja turvaavasti kantaa haltuun uskottua ihmisen varustusmajaa. Sen kallion alapuolella ovat aallot vähän rauhoittuneet, ja siten kaikkea elähyttävä joki saanut siihen laitella uusia koristeita. Suvantoon pysähtyi aikain kuluessa hedelmällisiä mutakerroksia ja vähitellen kohosi vedestä saari; ihminen otti haltuunsa hedelmällisen maan, istutti siihen palmuja ja teki vainioita. Siten syntyi kalliolle ja sen alapuolelle ystävällinen turvallisuuden ja kodikkaisuuden kuva, joka juuri sen tähden vaikuttaa varsin valtaavasti, että se on niin jyrkkänä vastakohtana ympärillä vallitsevalle, rauhattomalle ja autiolle vesi- ja kallioaavikolle.