Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Kolmannen koskiryhmän etelärajalta alkavat Afrikan kääntöpiirin seutuiset arot ja metsät, joissa ainoastaan siellä täällä kalliot tulevat lähelle näissä paikoin leveämpää jokea ja sen suurempia sivujokia. Toista sataa maantieteellistä peninkulmaa pitkälti juoksevat Abiad ja Asrak, Valkoinen ja Sininen Niili, hedelmällistä, melkein tasaista maata. Vasta sitte on taas joitakuita koskipaikkoja. Mutta ne eivät enää kuulu siihen kuvaan, josta nyt olen koettanut tehdä edes hiukan pääpiirteitä; Nubia on vain Niilin kataraktien maa.

Jääköön päättämättä, minkä verran nubialaiseen on kotonsa vaikuttanut tai missä määrin tehnyt häntä siksi, kuin hän on; mutta sen verta on eittämättömän varma, että hän yhtä jyrkästi eroaa naapuristansa, nykyisestä egyptiläisestä kuin hänen kotonsakin egyptiläisen kodosta. Heillä ei ole mitään yhteistä, ei ruumiin muoto eikä ihon väri, ei sukuperä eikä kieli, ei tavat eikä lait, tuskinpa uskokaan, vaikka he kyllä molemmat nykyään tunnustavat: "Yksi on vain Jumala, eikä ketään muuta Jumalan profeettaa kuin Muhammed."

Nykyiset egyptiläiset ovat vanhain egyptiläisten ja niiden arabialaisten sekarotua, jotka Jemenistä ja Hedshasista tullen kukistivat Niilin alalaakson entiset asujamet; nubialaiset ovat "villien blemyerein" jälkeläisiä, joita vastaan vanhan, keskimmäisen ja uuden valtakunnan faraot sekä Ptolemaiot ovat lakkaamatta taistelleet, eikä suinkaan aina voitollisesti. Egyptiläiset puhuvat sitä kieltä, jolla Muhammedin ilmestykset kirjoitettiin muistiin, nubialaiset vanhaa, nykyään moneen haaraan jakautunutta muinaisen Aitiopian murretta; egyptiläiset käyttävät ikivanhaa kirjoitusta, nubialaisilla ei ole vielä koskaan ollut heidän omaan kieleensä perustuvaa kirjoitusta. Nykyiset egyptiläiset osoittavat vielä tänäänkin sekä muinaisten egyptiläisten että esi-isäinsä toisen haaran, Arabian aavikon poikien, vakavuutta, pitävät kaikkein itämaalaisten tavalla koko elämänsä ajan tuskaista huolta tulevaisesta elämästä ja järjestävät siitä kehittelemäinsä unelmien mukaan tapansa ja lakinsa; nubialaiset ovat säilyttäneet aitiopialaisten vilkkaan elämäniloisuuden ja elävät kuten lapset vain päiväksensä, ottavat ilman kiitosta vastaan kaikki, kuin tekee heille hyvää, valittavat ja voivottelevat kaikesta heitä tuskauttavasta, ja hetken kunkin vaikutuksista kevytmielisesti unhottavat sekä hyvän että pahan. Molempia rasittaa yhtä raskaasti vieraan vallitsijan ies. Egyptiläinen kantaa sitä ähkien ja vihoissaan, nubialainen välinpitämättömästi ja nurisematta; egyptiläinen on kiukkuinen orja, nubialainen nöyrä palvelija. Joka egyptiläinen luulee olevansa paljon ylevämpi nubialaista, pitää itseään sukuperänsä, kielensä ja tapainsa tähden jalompana, kuin nubialainen hänen mielestään saa olla, kerskailee sivistyksestään, vaikka sitä voidaan tunnustaa olevan ainoastaan harvoilla hänen kansalaisillansa, ja koettaa yhtä ehdottomasti sortaa tummaihoista nubialaista, kuin hän itse vastustamatta taipuu kannettavaansa vieraan orjuuteen; nubialainen yleensä tunnustaa egyptiläisen ruumillisen mahtavammuuden ja täydellisestikin naapurikansan eteväin miesten henkisen sivistyksen, näyttää tuskin tietävänkään, että häneltä itseltään puuttuu sivistystä, on taipuvainen orjuuteensa saattamaan vähempilahjaista tai heikompivoimaista sisäafrikkalaista, mutta asettuu yksin ostetun neekerinkin kanssa veljelliselle kannalle, ja nyt näköään kärsivällisesti tyytyy rasittavaan kohtaloon, turhaan koetettuansa päästä voitolle taistelussa suurempaa voimaa vastaan. Hän on vielä nykyäänkin koko olemukseltaan luonnon ihminen, jota vastoin egyptiläinen näyttää hävinneen ja yhä enemmän häviävän kansan surettavalta kuvalta. Nubialainen on sangen katoissa maassa ainiaan säilyttänyt jonkin verran vapautta; egyptiläinen on kaikkein rikkaimmassa maassa tullut orjaksi, joka tuskin koskaan uskaltaa viskata kahleita pois niskastaan, vaikka hän yhä kerskaillen puheleekin suuresta muinaisuudestaan.

Ja kuitenkin olisi nubialaisilla ainakin yhtä suuri, ehkä suurempikin oikeus kertoa isäinsä urhotöitä, kerskaellen heitä ylistellä ja heidän muistollaan mieltänsä karaista kuin nykyisillä egyptiläisillä. Sillä nubialaisten esi-isät ovat uljaasti taistelleet sekä faraoita ja roomalaisia, että myöskin turkkilaisia ja arabialaisia, vieläpä uuden ajan Egyptinkin hallitsijoita ja hallittuja vastaan ja ainoastaan sen tähden joutuneet tappiolle, että heillä ei ole ollut hirvittäviä tuliaseita. Vielä minun ollessani ensi matkallani Niilin maissa oli elossa ihmisiä, jotka itse olivat nähneet noita taisteluja; heidän suustaan minä sain tiedot, jotka nyt sellaisinaan kerron, tehdäkseni edes yhdessä kohdassa oikeutta miehuulliselle, monin puolin väärin käsitetylle kansalle. Tapaukset, joista tässä on puhe, ovat meidän vuosisatamme kolmannen vuosikymmenen ensi vuosilta.

Kuin Muhammed Aali, nykyisen Egyptissä hallitsevan suvun yhtä voimakas kuin säälimätön, jopa julmakin perustaja maaliskuussa 1811 kutsui mamelukkien päämiehet pitoihin luoksensa, uskottomasti hyökkäsi heidän päällensä ja teurasti heidät, näytti hänen valtansa Niilin alamaassa olevan turvattuna. Mutta vielä ei ollut kokonaan kukistettuna ylpeä sotilassääty, vaikka sen päämiehet olikin häpeällisellä kavalluksella ja halpamaisella uskottomuudella surmattu. Kostoa mietiskellen valitsivat mamelukit keskuudestaan uusia päälliköitä ja peräytyivät ensinnä Nubiaan kokoamaan voimiansa ja sieltä käsin uudestaan sotimaan kavalaa vihollista vastaan tai ainakin uhkaamaan häntä. Muhammed Aali huomasi vaaran ja ryhtyi ajoissa torjumaan sitä. Hänen sotajoukkonsa seurasi mamelukkien vielä hajallisten joukkojen kintereillä. Ne, ollen liian heikot ryhtymään avonaisilla sotakentillä taisteluun, pakenivat linnoihin ja kaatuivat toivottoman uljaasti ja kuolemaa halveksivasti taistellen ihan viimeiseen mieheen. Samalla kuin mamelukit voitettiin myöskin nubialaiset ja, koska he taipuivat voittajien mielen mukaan, tuomittiin orjuuteen. Ainoastaan urhollinen sotainen sheikiläis-heimo ryhtyi vuonna 1820 Kortin kylässä taisteluun turkkilais-egyptiläisiä sotilaita vastaan, sankarillinen, säännölliseen sotaan tottumaton kansa, jolla oli ainoastaan keihäs, miekka ja kilpi aseina, asettui voittoon tottuneita, säännöllisesti harjoitettuja, tuliaseilla taistelevia sotamiehiä vastaan. Ikivanhan tavan mukaan olivat taistelussa läsnä myöskin sheikiläisten vaimot ja lapset kiihottamassa kimakalla rynnäkköhuudolla taisteluun sekä näyttämällä korkealle ojennettuja lapsia isille sytyttämässä heihin kuoleman pelottomuutta. Kyllä nubialaiset taistelivat tarmokkaasti kuten muinaiset isänsä; tunkeutuivat kuolemaa ja tuhoa sinkoilevien tykkien luo ja hakkasivat pitkillä miekoillaan niitä luultuja hirviöitä niin, että miekan terästä jäi syvät arvet noihin vaskitorviin, mutta egyptiläiset voittivat; ei siinä ollut kiitettävä urhollisuus ratkasijana, vaan aseiden paremmuus. Vaimojen parku ja valitus repi ilmaa, kuin ruskeat miehet syöksyivät pakoon. Toivottomuus valtasi vaimot. Pitäen kunniallista kuolemaa parempana kuin häpeällistä orjuutta puristivat he lapsiaan syliinsä ja syöksyivät sadoittain jokeen, joka oli punaisena heidän puolisojensa verestä. Pakenijoille eivät joen kummaltakin puolelta alkavat aavikot suoneet mitään pakopaikkaa; niinpä heillä ei ollut muuta neuvoa kuin antautua ja taivuttaa siihen asti pystyssä pysynyt niska voittajan ikeen alle.

Vielä kerran leimahti vanha sankaruus kirkkaasti ilmi tuleen. Eräs nubialaisten ruhtinaista, nykyään jo saduissa ylistetty Melik el Nimr eli suomeksi "pardelikuningas" kokosi kansansa Etelä-Nubiaan Sheediin, koska julman voittajan ruoska alkoi hänestä tuntua sietämättömältä. Epäilevänä läksi Ismael pasha, Egyptin hallitsijan poika ja hänen sotavoimansa päällikkö, Nubiaan, ilmestyi ennen, kuin Melik Nimr sai varustuksensa valmiiksi, Sheedin eteen ja pani mahdottomia ehtoja Melik Nimrille, pakottaakseen häntä ehdottomaan alammaisuuteen. Melik Nimr huomasi uhkaavan tuhon, rohkasihe ja ryhtyi toimiin. Hänen teeskennellessään alammaisuutta juoksi sanansaattajia majasta majaan, viritellen tuhan alla kaikkialla kyteviä kapinan kipinöitä ilmituleen. Viekkailla lupauksilla houkutteli hän Ismael pashan pois turvallisista veneistä, kutsui orapuiden piirittämään, tilavaan, olkiseen kuningaskyläänsä, johon eli koottu suunnattomat kasat irtonaisiakin olkia, kamelien muonaksi vain pashan pyynnön mukaan, kuten pardelikuningas vakuutteli.

Loistavaa juhlaa, jollaista Ismael ei vielä ole nähnyt, aikoo Melik Nimr toimittaa herrallensa ja valtiaallensa; sen tähden hän pyytää lupaa kutsua myöskin kaikkia egyptiläis-sotajoukon upseerejakin ja saa pashan suostumuksen. Kaikki päälliköt, ylemmät ja alemmat upseerit kokoutuvat kuninkaan asuntoon laitetulle atrialle. Okaisen puistoaidan edessä kaikuu tarabuka, maan rumpu, sekä tanssiin että taisteluun kiihottava; juhlallisesti voideltu nuori kansa hypiskelee. Keihäitä suhahtelee ilmassa ja vastatanssijat pysäyttelevät pienillä kiivillään niitä ihmetyttävän taitavasti; kahden sotatanssissa pyörivän sankarin pitkät miekat uhkaavat vastatanssijan päätä, ja kilpi ja miekka niiden iskuja yhtä taitavasti torjuvat. Ismael iloksensa katselee kauneita ruskeita nuorukaisia, heidän notkeiden jäsentensä sulavia liikkeitä, hyökkäysten rohkeutta, puolustuksen varmuutta. Yhä enemmän tihenee ihmistungos juhlapaikan edessä, yhä useampia miekkatanssijoita ilmestyy, yhä kiivaammiksi ja rajummiksi tulevat heidän liikkeensä ja samoin kiihtyy rumpujen pärinä. Yht'äkkiä alkaa tarabuka toista säveltä; satakertaisesti kajahtaa se Sheedin joka kulmalta sekä lähikylistä Niilin tältä ja tuolta puolen. Kimakka, ylimpiin naisääniin kohoava kiljahdus täräyttää ilmaa; vyötäisiin saakka alastomat naiset, tuhkaa ja tomua rasvatussa tukassa, syöksyvät, tulikekäleitä käsissä, esiin ja viskaavat kekäleensä kuninkaan asunnon seiniin ja suuriin olkikasoihin. Suunnaton liekkipatsas leimahtaa taivasta kohti; kauhuista vaikerrusta, kiroilua ja valitusta kaikuu: liekeissä lentelee tuhansittain äskeisten tanssijain kuolettavia keihäitä. Ei Ismael pasha eikä kukaan muu hänen juhlakumppaneistaan pelastu tuskallisen kuoleman kourista.

On ihan, kuin maasta kasvaisi näitä orjuutetun kansan sotilaita. Ken vain jaksaa asetta kantaa, jokainen kääntyy julmaa vihollista vastaan; naiset, unhottaen sukupuolensa, astuvat miesten riveihin; ukot ja pojat taistelevat yhtä voimakkaasti ja kestävästi kuin miehet; yksi on kaikilla pyrintö. Sheedi ja Metamme vapautetaan yhtenä yönä ja puhdistetaan kaikista vihollisista; ainoastaan muutamat etäisissä syrjäkylissä makaavat egyptiläiset pääsevät verilöylystä kertomaan kauhistavaa uutista toiselle, Kordofanissa olevalle sotapäällikölle.

Tämä toinen, Muhammed Bei el Defterdar eli, kuten nubialaiset vielä tänäkin päivänä häntä nimittävät, "el Djelad", s.o. pyöveli, kiiruhtaa koko voimansa kanssa Sheediin, voittaa nubialaiset toisen kerran ja uhraa hillittömälle kostonhimolleen enemmät kuin puolet onnettoman maan silloisista asujamista. Pardelikuninkaan onnistuu paeta Habeshiin, mutta hänen alammaistensa täytyy taipua kantamaan vieraan iestä ja heidän lapsensa, käyttääkseni sen sanoja, joka minulle tätä kertoi, "kasvavat isäinsä veressä". Niistä onnettomuuden päivistä asti ovat nubialaiset pysyneet sortajainsa kuuliaisina orjina.

Nubialaiset eli, kuten he itseään nimittää, barabrat ovat keskikokoisia, solakoita, rakennukseltaan suhdallisia ihmisiä, kädet ja jalat kaunismuotoiset ja verraten pienet, kasvot enimmäkseen miellyttävät, silmät mantelin muotoiset, nenä korkea, suora taikka kaareva, leuka vähän pitkähkö, tukka hieno, vähän kihara, vaan ei villainen ja ihon väri monennäköinen, vaskiruskeasta tummanruskeaan vaihteleva. Heidän ryhtinsä on hyvä, käyntinsä kevyt, ikään kuin liihotteleva, ja muutenkin he liikkuvat notkeasti ja sulavasti ja ovat sen tähden paljon miellyttävämmät kuin neekerit ja Ylä-Niilin asukkaat, yksinpä Itä-Sudanin fungilaisetkin. Miehet leikkaavat tukkansa kokonaan tai jättävät ainoastaan töyhdön päälaelle ja pitävät päänsä peittona ahdasta, valkoista myssyä, takieta, jonka päälle juhlapäivinä joskus myöskin kääritään valkoinen liina turbaaniksi. Kuuden tai yhdeksänkin metrin pituinen kääreliina on yläruumiin peittona. Muina pukimina ovat lyhyet housut ja sandaalit sekä juhlapäivinä sininen tai valkoinen, viitan kaltainen vaate. Aseina ovat vasemmassa käsivarressa kannettava puukko ja matkoilla keihäs ja koristuksina nahkakääreitä, joissa lienee tenhokaluja, sekä nauhoista kaulassa riippuva pikku laukku. Naiset asettelevat tukkansa satoihin ohuihin pikku palmikkoihin ja voitelevat niitä runsaasti lampaan rasvalla, voilla tai risiiniöljyllä, jonka tähden siitä jo etäälle leviää meille ihan sietämätön haisu, tatuoivat eli kukittavat muutamia kasvojensa eli ruumiinsa paikkoja indigovärillä, värjäävät usein huulensa sinisiksi ja aina kämmenensä punaisiksi, koristavat kaulansa lasihelmillä, merenkulta- ja karneoli-vitjoilla, tenhokalupusseilla ja muilla sellaisilla, nilkkansa tinaisilla, elefantinluisilla tai sarvisilla sekä korvanlehtensä, sieramensa ja sormensa hopeaisilla renkailla, pitävät housujen sijasta alas keträksiin asti ulottuvaa esiliinaa ja asettelevat kääreliinan miellyttäviin laskoksiin ryntäillensä ja hartioillensa. Pojat ovat kuudenteen tai kahdeksanteen vuoteen asti alasti, tytöt käyttävät neljännestä vuodestaan alkaen tavattoman sievää, hienoista nahkanauhoista tehtyä, usein helmillä tai raakuilla koristettua rimpsu-esiliinaa.