Alas kaikista koskista läpi koko koskialueen lasketaan ainoastaan sellaisilla veneillä, joita tehdään Sudanissa alempaa jokilaaksoa varten. Noin joka kymmenes murskautuu matkalla palasiksi; että verraten ei yhtä paljo huku venemiehiä kuin veneitä, sen selittää yksinomaan nubialaisten laivurien verraton uimataito, he kun eivät aina huku silloinkaan, kuin virta paiskelee heitä vasten kallioita, vaan tavallisesti antavat kuin sorsat itseään veden kuljettaa ja siten viimein sentään melkein aina pääsevät maalle.

Koetan piirtää muutamia kuvia sellaisesta matkasta myötävirtaan niin tarkkaan kuin mahdollista.

Kuusi uutta venettä raskaasta, vedessä uppoavasta mimoosapuusta, sellaisia juuri, kuin Egyptissä mielellään ostetaan, on kolmannen koskiryhmän etelä- eli yläpäässä rantaan kiinnitettynä; niiden miehistö makaa mustain kallioiden välisillä hietikoilla, jossa se on yönsä viettänyt. Vielä on aikainen aamu ja leirissä vallitsee hiljaisuus; joki vain puhuu kohisevaa kieltänsä erämaassa. Valkeneva päivä herättää makaajat, toinen toisensa jälkeen laskeutuu alas joen rantaan ja suorittaa lain mukaiset aamupesot ja -rukoukset. Kuin "määrätty" ja "lisä"-rukous on luettu, virkistävät kaikki itseään niukalla suuruksella. Sitte nuoret ja vanhat rientävät sheikin tai jonkun pyhän haudalle, jonka valkoinen kupukatto välkkyy vaalean vihreiden mimoosain välitse varjoisesta laaksosta, vanhimman perämiehen johdolla, joka nyt toimittaa papin virkaa, vielä erittäin rukoilemaan onnellista matkaa.

Veneiden luo palattua heitetään ikivanhan, pakanallisen tavan mukaan viimeksi vielä muutamia taateleja ikään kuin suostutusuhriksi jokeen.

Nyt vihdoin käskee kukin perämies väkensä paikoilleen. "Päästäkää irti nuora! Soutakaa miehet, soutakaa, soutakaa, laupiaan Jumalan nimessä!" kajahtaa hänen käskynsä. Sitte hän alkaa laulella erään runon ainiaan palaavaa loppukertoa. Joku soutaja jatkaa laulua värsyn toisensa perästä ja kaikki muut säestävät tarkassa tahdissa näillä sanoilla: "Auta, auta meitä, o Muhammed, auta meitä Jumalan lähettämä ja profeetta!"

Hitaasti liikkuu vene keskijokea kohti, nopeammin, yhä nopeammin lipuu se alas päin. Muutaman minuutin päästä sujahtaa se vielä kiireemmällä vauhdilla kosken niskassa olevain kalliosaarten välitse. "O Said, anna meille iloa!" rukoilee perämies venemiesten yhä laulaessa kuten ennen. Nopeammin, yhä nopeammin sukeltavat airot veteen; vyötäisiin asti paljasten laivurien ruskeista, äsken voidelluista vartaloista juoksee hiki juoksemalla alas; joka lihas on jännityksissä ja toimessa. Kiitosta ja moitetta, imarrussanoja ja noitumisia, pyytelemistä ja uhkausta, siunauksen toivotuksia ja kirouksia tulvii vuorotellen perämiehen suusta, mikäli vene enemmin tai vähemmin hänen mieltänsä myöten syöksyy eteen päin. Kaikin voimin liikutellut airot, vaikka soutu on oikeastaan aiottu vaan ohjaamiseksi ja peränpidon helpotukseksi, kiihdyttävät veneen muutenkin arvaamattoman nopeaa kulkua ja siten enentävät vaaraa yhtä paljon, kuin toisinaan vähentävätkin. Senpä tähden perämiehellä onkin syytä koettaa kaikin keinoin kiihottaa miehiänsä. "Ponnistakaa, ponnistakaa, pojat, tempokaa vahvemmin airoillanne; näyttäkäät voimaanne te sankarien pojanpojat; näyttäkää rohkeuttanne, te urholliset; ponnistelkaa paremmin, jättiläiset; ylistäkää profeettaa, uskovaiset! O meriesa, Dongolan tuoksuvat tyttäret, Kairon sadut, kaikki ovat teidän! Vasemmalla puolen, sanon minä, te koirat, koiran penikat, te kristityt, pakanat, juutalaiset, kafferilaiset, tulen palvelijat! No, te konnat, petturit, varkaat, ryövärit, rosvot, ettekö souda! Ensimmäinen airo oikealla puolen, naisetko sinua liikuttelevat? Kolmas airo vasemmalla, heitä veteen ne vetelykset, jotka sinua liikuttelevat! Ihan niin, oivallisesti, verrattomasti, te notkeat, sukkelat, voimakkaat nuorukaiset; Jumala teitä siunatkoon, te kelpo pojat, ja antakoon teidän isillenne iloa, teidän lapsillenne menestystä! Paremmin, paremmin, vielä paremmin, te vetelykset, voimattomat, mehuttomat raukat, tuomitkoon Allah teitä ja tuhotkoon oikeassa vihassaan, te, te — — Auta meitä, auta meitä, o Muhammed!" Siten tulvii lakkaamatta sanoja perämiehen suusta, ja kaikki ne lausutaan vakavimmasti tai huudetaan ja vahvistetaan niitä vielä jalan käden tai pään liikkeillä.

Vene saapuu kosken alkuun. Kalliovuoret molemmilla puolin näyttävät pyörivän, veden jyrisevä kuohu huuhtelee laivan kantta, ei mitään käskyjä enää kuulu. Heikkoa venettä työntää virta työntämistään erästä kallionkulmaa kohti — pelkoa, tuskaa, kauhua näkyy kaikkein kasvoissa — vaan jopa livahti vene sen vaarallisen paikan ohitse; kalliosta takaisin kuohuva vesi oli myöskin työntänyt venettä etemmäksi; ainoastaan kaksi airoa katkesi, kuin olisivat olleet haurasta lasia. Siten ei enää käy oikein ohjata venettä; tottelematta peräsintä syöksyy se pahimpaan kuohuun. Yhteinen huuto ilmoittaa kauhistusta; vapisevin polvin peräsimessä seisova ukko viittaa ja kaikki, heittäytyvät pitkäksensä veneesen ja koettavat pysytellä kiinni. Huumaava ryske, joka puolella sihisevää, kiehuvaa vettä; muutamaan silmänräpäykseen ei mitään näy muuta kuin vettä; sitte vene ihan hypähtää ylös; päästy on siitäkin kuoleman vaarasta. "El hamdi lillahi!'", Jumalan kiitos! kuuluu jokaisen suusta; sitte muutamia rientää tutkimaan ja tukkimaan ehkä syntyneitä rakoja, toiset sovittelevat paikoilleen uusia airoja, ja yhä mennään täyttä vauhtia eteen päin.

Ensimmäisen jäljestä syöksyy toinen vene vaarapaikkaan huimaavalla vauhdilla. Yhä rajummin ja nopeammin soutavat miehet. Yht'äkkiä kaatuvat kaikki maahan ja eräs lentää veneen perästä läpi ilman yli veneen koskeen. Hän näyttää olevan hukassa, hautautunut kuohuvaan syvyyteen: mutta ei, kumppanien neuvottomina väännellessä käsiään sukeltaa keskeltä vaahtoista pyörrettä kosken alta ylös verraton uimari ja, kuin kolmas vene syöksyy toisen kalliolle tarttuneen ohitse alas pyörteesen, tarttuu hän airoon ja ponnistakse notkeasti ylös veneesen; hän on pelastunut. Neljäskin vene syöksyy ohitse; rukoilevilla viittauksilla pyytävät kalliolle tarttuneen veneen miehet apua, vaan ainoastaan viittaus taivaasen tulee paljon sanovaksi vastaukseksi. Todella ihmiset tässä eivät voi auttaa, sillä ei mikään alus ole tässä ihmisen vallassa; joen itsensä täytyy auttaa, jos se ei tahdo tuhota, ja se auttaakin. Yhä kovemmin kiikkuu vene, milloin keula milloin perä sukeltaen veden sisään, ja yht'äkkiä se taas syöksyy edelleen läpi kuohujen ja hyrskyjen. Muutamat venemiehet soutavat, toiset ammentavat vettä yhdessä kahden matkustavaisen naisen kanssa ja jotkut paukuttelevat, naulaavat ja tukkivat kiinni karin tekemiä reikiä. Puolillaan vettä, tuskin enää pysyen päällä, pääsee se viimein rantaan, jossa se tyhjennetään, mutta puoli Arabian-gummi-lastista on mennyt hukkaan ja sen omistaja, köyhä kauppias, repii partaansa, valittaa, vaikeroi, itkee ja kiroilee matkustavia naisia. Ne muka ovat syypäät kaikkeen; mitenkä he, jotka jo paratiisissa saattoivat ensimmäisen miehen turmioon, voisivatkaan koskaan tuottaa onnea ja siunausta uskovaisille muhamettilaisille! Kirous ja kuolema naisille ja koko heidän suvullensa!

Vene seuraavina päivinä korjaellaan, tukitaan ja lastataan. Sitte se yhdessä muiden kanssa purjehtii seuraavalle koskelle, laskee niistä alas vahingoittumatta ja saapuu Keski-Nubian hedelmälliseen, kalliottomaan jokilaaksoon, joka vierasvaraisesti ottaa vastaan kaikki laivurit. Heti unhottuvat kaikki huolet, jotka ennen rasittivat; lasten tavalla iloitsevat, nauravat ja laskevat leikkiä nyt ruskeat miehet ja mielihyvällä ryyppivät palmuviiniä ja meriesaa. Liian nopeasti heidän mielestään kuljettaa joki veneitä läpi tämän onnellisen maan.

Taas pudistelee aavikko kullankeltaista hietaa joukottain rantakallioiden ylitse; taas kalliosaaret supistavat, jakavat, patoavat Niilin uomaa; veneet ovat näet saapuneet toisen kataraktin koskille. Vaarallinen virtapaikka, peljätty pyörre, huolettava sola ja äkkijyrkkä polveke toisensa perästä jää jäljelle; ainoastaan viimeiset ja rajuimmat kosket ovat enää laivurien ja Vadihalfan palmukylän välillä, josta alkaen joki jo muuten on ihan vaaraton, jos vain vielä päästään niiden kallioiden ohitse, jotka Filain alapuolella supistavat jokea. Todella peljättäviä ovat kosket Gaskol, Moedjana, Abu-Sir ja Hambol, joiden yläpuolella kaikki veneet laskevat johonkin tyyneen lahteen; kaikki miehet lepäävät siellä seuraavaan aamuun asti, vahvistaakseen huomisen päivän työhön, ponnistuksiin, hätään ja huoliin. Kimmoisilla vuodetelineillä antautuvat muassa olevat länsimaalaisetkin virkistävän levon suloiseen helmaan.