Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Yö levittää huntunsa yli aution maan. Kalliolaaksossa jyrisevät alas syöksyvät vedet, tyynen lahden pinnasta välkkyvät tähtien kuvat, rannalla levittävät kukoistavat mimoosat tuoksuansa. Silloin astuu koskien välillä syntynyt ja harmaantunut perämies-vanhus länsimaalaisten luo. Lumivalkoinen parta piirittää kunnian arvoista muotoa, väljä päällysvaate on vähän pitkän papinnutun kaltainen. "Vieraan maan pojat, Frankinmaan miehet", alkaa hän puhua, "kovaa olette meidän kanssamme kokeneet, kovempaa on vielä tulossa. Minä olen tässä maassa syntynyt; seitsemänkymmentä vuotta on aurinko minun päätäni lämmittänyt ja viimein tehnyt tukkani harmaaksi; minä olen vanha mies, te voisitte olla minun lapsiani. Niinpä ottakaa vaari varoituksestani ja luopukaa aikomuksestanne seurata meitä huomenna. Tietämättänne antaudutte vaaraan, mutta minä tunnen sen. Jos olisitte kuten minä nähneet ne kalliot, jotka tuolla sulkevat tietä vedeltä; jos olisitte kuten minä kuullut, miten vedet sivutuksissaan ja äkäisinä pauhaten tinkivät läpipääsöä, miten ne kallioita peittävät ja jyristen ja mylvien syöksyvät syvyyteen; jos ajattelisitte, että Jumalan armo, jota me ihmettelemme ja ylistämme, että yksinomaan vain se voi ohjata meidän heikkoja aluksiamme; niin te tottelisitte. Eikö suru murtaisi äitienne sydäntä, jos kaikkivaltias nyt tällä kertaa meille ei osoittaisikaan laupeutta? — Ettekö luovu aikeistanne? No, sitte laupiaan Jumalan armo meitä kaikkia suojelkoon?"

Ennen auringon nousua on jo vilkasta liikettä rannalla. Hartaammin kuin ennen lausuvat laivurit aamurukouksensa. Vakavat, jokea tuntevat perämiehet, nuoret, vahvajäseniset, uskaliaat soutajat tarjoovat apuansa vanhukselle. Tarkkaan valitsee hän kokeneimmat perämiehet ja voimakkaimmat soutajat heidän keskestään, asettaa kolme miestä peränpitoon ja kehoittaa lähtemään. "Miehet ja pojat, joen lapset, rukoilkaa Fatihaa!" käskee hän. Ja kaikki lausuvat koraanin ensimmäisen luvun sanat: "Kiitos ja ylistys maailmain herralle, laupiaalle Jumalalle, joka vallitsee tuomion päivänä. Sinua me tahdomme palvella, sinua me rukoilemme johtamaan meitä oikeata tietä, niiden tietä, jotka iloitsevat sinun armostasi, ei niiden tietä, joille sinä olet vihoissasi, eikä eksyneiden tietä!" "Amen, poikaseni, laupiaan Jumalan nimessä amen! Päästäkää irti nuora ja tarttukaa airoihin!" Tasaisessa tahdissa sukeltelevat airot veteen.

Hitaasti kuljettaa tyyni joki venettä kohti ensimmäistä koskea; sinne päästyään syöksyy se, tottelematta peräsintä ja airoja, joka liitoksestaan naristen ja ryskäen, läpi roiskuvien aaltojen ja kiehuvan hyrskeen, läpi pyörteiden, solien ja äkkijyrkkäin polvekkeiden, kyynärän päästä kallioiden ohitse ja ihan karien vieritse toista koskea kohti. Kosken päältä silmä kauhistuen katselee veden hirvittävän voiman tähden kammottavaan syvyyteen, ja juuri kosken alla kohoaa pahimman kuohun keskeltä pyöreä kallio kuin valkokiharainen jättiläispää, jonka tukka kovassa tuulessa häilyy. Lentävän nuolen tavalla syöksyy heikko, tässä ohjausta tottelematon alus tuota jättiläispäätä kohti. "Laupiaan Jumalan nimessä, soutakaa, soutakaa miehet, te voimakkaat, urholliset, rohkeat miehet, te joen lapset!" kehoittelee perämies; "vasemmalle, vasemmalle peräsintä koko voimalla!" Mutta ei apua airoista, ei peräsimestä. Tosin tuo kallio ei vahingoita alusta, mutta se kääntyy oikealle eroavaan, ahtaasen karikkoon, ja turhaan etsivät silmät tietä sieltä sokkelosta pois. Jo vetävät venemiehet aironsa veneesen ja ryhtyvät riisumaan viimeisiäkin vaatteitansa, voidakseen vapaammin uida, kuin vene nähtävästi murskautuu kareihin. Silloin yht'äkkiä hirvittävä rysäys kääntää kaikkein silmät taas jäljelle päin. Tuo kalliopää on ottanut jäljestä tulevan pitemmän ja vähemmin ohjausta tottelevan veneen päälaelleen ja pitää sitä alla kiehuvan kuohun päällä ilmassa. Se vielä enentää kauhua. Kaikkein mielestä ovat sen veneen miehet kerrassaan hukassa, ja kaikki ensimmäisen veneen miehet varustautuvat hyppäämään kuohuun. Silloin selvästi ja kirkkaasti kajahtelee joella vanhenneen ukon ääni aluksessa, joka pyörien kulkee edelleen karikossa. "Oletteko sitte hullut, te Jumalan hylkäämät, te pakanain lapset! Ponnistakaa voimianne, te pojat, miehet, sankarit, jättiläiset, uskovaiset! Kaikkivaltiaan kädessä on kaikki voima ja väkevyys; hänelle olkoon kunnia, tarttukaa siis airoihin, te sankaripojat!" Ja itse hän tarttuu peräsimeen ja ohjaa eksyneen veneen muutamassa minuutissa "harhateiltä" takaisin "oikealle tielle". Vene toisensa perästä ilmestyy alas tyynelle vedelle, mutta eivätpä kaikki ole päässeet turmiosta. Yhä vielä kantaa jättiläispää kalliolaellansa venetaakkaa, arvattavasti tulevanvuotiseen Niilin paisuntaan asti, ja se onneton vene, jossa matkustavaiset naiset olivat, murskautui jo ylimmässä koskessa tuhansiksi pirstoiksi. Onnellisesti pelastuneiden miesten kanssa rukoilevat laivurit kuten ennen lähtöä: "Kiitos ja ylistys maailmain Herralle!" Palmuvarjoisen Vadihalfan kylän rannassa ovat kaikki pelastuneet veneet rinnakkain; rannalla makailevat leimuavan tulen ympärillä sievissä ryhmissä laivurit. Suuret maljat täynnä meriesaa kehoittavat juomaan; toisissa samanlaisissa astioissa höyryää teurastettujen lammasten lihaa tuota pikaa kokoutuneiden naisten ja tyttöjen tarkastettavana, joita europpalaisten mieli ei tee lähestyä, he kun ovat voidelleet itseänsä kauas katkuavalla risiiniöljyllä. Kitaran säveleet ja rummun pärinä ilmoittavat leikin, juhlan, syömingin ja juomingin alkua. Sanomaton hyvinvointi ilostuttaa kaikkia venemiehiä; nautinnon sulous näkyy kaikkein kasvoista ja liikkeistä. Mutta viimein vaatii tämänpäiväisistä raskaista ponnistuksista ja huolista tullut väsymys velkaansa. Veltostuvasta kädestä putoaa tarabuka ja tambura, ja tuota pikaa vaikenevat kaikki äsken vielä niin pauhuiset äänet.

Sen sijaan alkaa yö puhua. Ylhäältä kaikuu koskien jyrinä; palmujen latvoissa leikittelevä yötuuli synnyttää kuiskailua; matalaan rantaan murtuvat kohisten aallot. Koskien jyrinä, aaltojen kohina, tuulen humina ja palmujen kuiskeet kutoutuvat oivalliseksi kehtolauluksi, joka tuuditellen vie kaikki kultaisen unen valoiseen valtakuntaan.

Matka Siperiassa.

Vilkkaat Pietarin kadut, kullalta loistavat Moskovan kirkkojen kumukatot ovat jääneet jäljelle, Nishni-Novgorodin tornit ovat edessämme Oka-joen tuonpuolisella rannalla. Kiitollisina olimme lähteneet Venäjän valtakunnan molemmista pääkaupungeista. Me olimme kaikkein ylhäisimmästä suosituksesta Saksan puolelta kyllä toivoneet Venäjällä hyvää vastaan ottoa, mutta se olikin parempi, kuin olimme osanneet aavistaakaan tai sinne päinkään toivoa. Hänen Majesteettinsa Tsaari oli päästänyt meidät puheilleen, keisarilliset suurruhtinaat ja suurruhtinattaret olivat armollisesti ottaneet meitä vastaan, Venäjän ministerit ja muut korkeat virkamiehet olivat osoittaneet meille kohteliasta rakastettavuutta ja uhraavaista apua; ja mukaamme olimme saaneet paraimpia suosituksia, joiden tärkeys meille vasta myöhemmin selvisi.

Nishni-Novgorodiin olimme päässeet uuden ajan kulkuneuvoilla, vaan nyt oli meidän vielä koettava, miten Venäjän valtakunnassa kuljetaan tuhansien kilometrien eli virstain matkoja, miten niitä kuljetaan talvella ja kesällä, yöllä ja päivällä; rajuilmassa ja kauniilla päiväpaisteisella säällä, sateessa tai lumimyrskyssä ja kuivan tomun pölinässä, reellä ja vankkureilla. Edessämme oli suuri ja vahvatekoinen, kaikista liitoksista raudoitettu, leveillä siivillä kaatumiselta suojeltu, katoksella lunta ja sadetta pidättävä matkareki, ja kellot kilisivät kolmivaljakon luokissa.

Volgan kristallista jääpeitettä pitkin alkoi 19 päivänä maaliskuuta hyvästi edistyvä, vaan ei siltä esteetön matkamme. Suojailma oli seurannut meitä Saksasta Venäjälle, suojailma oli karkoittanut meidät Pietarista ja Moskovasta, suojailma oli ainaisena matkakumppaninamme, kuin olisimme olleet kevään ennustajia. Jäässä oli syviä vesikoloja, jotka uhkaavasti muistuttivat, mikä ammottava syvyys oli allamme, ja kastelivat hevoset, reen ja meidät itsemmekin tai pakottivat tekemään ikäviä kierroksia, jotka jään räiskeen ja paukkinan tähden näyttivät vaarallisemmilta, kuin olivatkaan, ja saattoivat myöskin ajajamme ja postimiehet niin huolestumaan, että meidän täytyi jo lyhyen matkan päässä poiketa pois tasaiselta jäältä kesätielle, jota ei vielä ollut ajettu. Maantie, jota myöten tuhansittain kuormia ja yhtä paljo tuomituita pahantekijöitä kulkee kohti peljättyä Siperiaa, on niille tuomituille murheen tie, ja sellaiseksi se tuli meillekin. Metrin paksulti oli siinä lunta, jo vetistä, mutta vielä tallautumatta; oikealla ja vasemmalla juoksi ja kohisi puroja kaikkialla, missä vain oli viettävää maata; surettavasti ja säälittävästi ponnistelivat nyt pitkään riviin peräkkäin valjastetut hevoset, koettaen löytää lujaa jalan sijaa; hypiskellen etsivät ne edeltä kulkeneiden jälkiä ja upposivat vähänkin hairahtaessaan syrjään ihan rintaa myöten lumeen ja jääkylmään veteen. Takana keikkui joka liitoksestaan naristen reki ylös ja taas yht'äkkiä paiskautuen alas; pitkät ajat se välistä pysyi paikoillaan jossakin kolossa hievahtamatta mistään hevosten suurimmistakaan ponnistuksista; surumielisellä äänellä valitteli nyt satumaisen Faldinen lahja, tuo susia karkoittava kello. Turhaan ajaja kehoitti, käski, pyyteli, ärjyi, kiljui, huusi, kiroili ja piiskasi; useimmiten päästiin vasta muiden ihmisten avulla jälleen irti.

Tuskastuttavan pitkäksi tulivat retket, neljä ja viisi kertaa pitemmiltä tavallista mittaansa tuntuivat taipaleet. Reestä katseleminen oikealle tai vasemmalle tuskin maksoi vaivaa, sillä viehätyksetön ja autio tasanko on silmäin edessä; ainoastaan kylissä oli paljo katsottavaa ja mieltä vilkastuttavaa, mutta niissäkin ainoastaan sille, joka tahtoi ja osasi tarkastella. Vielä pidätti täällä talvi ihmisiä pienissä, sievästi rakennetuissa hirsiasunnoissa, joiden ympärystöä kuitenkin on pahasti rumennettu kaikenlaisilla ulkohuoneilla; ainoastaan turkkipukuisia pikku poikasia juoksenteli paljain jaloin vetisessä lumessa ja liassa, jota vanhimmat pojat ja tytöt koettivat puujalkain avulla vältellä; ainoastaan vanhoja, valkopartaisia kerjäläisiä liikkui kestkievari- eli postitalojen ja ravintolain ympärillä, mutta sellaisia kerjäläisiä, joiden löytö välttämättä olisi ihastuttanut ketä hyvänsä maalaria, kerjäläisiä, jotka, kuin almua pyytäen paljastivat päänsä, pitkän riippuvan partansa ja tukattoman päälakensa kunniakoristuksessa, nyt vasta oikein näkyvässä ruumiinsa likaisuudessa ja pukunsa repaleisuudessa näyttivät niin verrattomilta maailmaa halveksivain pyhimysten ikivanhoilta esikuvilta, että minä en voinut olla yhä ja ehtimiseen heille antamatta, saadakseni kiitokseksi kolmesti, jopa yhdeksästikin listimisen, niin vakuuttavan ja paljon merkitsevän, kuin olisi oikea pyhimys sitä tehnyt.

Eläimiäkin näkyi kylissä runsaammin kuin lakeuksilla ja metsissä, joita kuljimme. Siellä talvi vielä piti kaikkea elämää kahleissa, kaikki oli vielä hiljaista ja kuollutta, niin että, paitsi varista ja keltasirkkua, tuskin näimme yhtään lintua lumessa, tuskin yksiäkään nisäkkään jälkiä; kylissä meitä tervehtivät ainakin viehättävät naakat, sievimmät koristukset puutalojen katoilla, korpit, muualla arat vuorien ja metsäin asujamet, täällä kyläläisten tuttavat kumppanit, harakat ja monta muuta lintua, ottamatta lukuunkaan kotieläimiä, joista varsinkin kaikkialla vapaasti juoksentelevat siat osasivat vetää puoleensa meidän huomiotamme.