Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Neljä vuorokautta matkustettuamme ilman virkistävää unta, ilman vahvistavaa lepoa, ilman riittävää ravintoa, kaikki jäsenet kuin rikki pieksettyinä, saavuimme, jalan astuttuamme Volgan poikki hyvin halkeillutta jääkantta myöten, Kasaniin, tatarilaisten vanhaan pääkaupunkiin, jonka kuusikymmentä tornia olivat meille jo eilen ystävällisesti loistaneet vastaan. Minä luulin joutuneeni kerrassaan itämaille. Minareteista ja siellä täällä ylös pistävistä, huippukattoisista puutorneista kaikui alas taaskin arabiankielinen kehoitus rukoukseen, kuten islami vaatii tunnustajiltansa; turbaani-päisten miesten välitse hiiviskeli, heidän edessään arasti kasvojansa hunnulla verhoten, vaan meidän kohdallamme uteliaasti ne taas paljastaen, mustasilmäisiä naisia, etsien koreain, vettä pitämättömäin safraanikenkiensä tähden jalkakäytäviä talojen vieriltä; kauppapaikan tungoksessa hyöri nuoria ja vanhoja vapaasti sekaisin; kaikki ihan samoin kuin itämailla. Ainoastaan komeat kirkot, joista varsinkin "Kasanin mustan, ihmiskäsin tekemättömän Jumalanäidin" luostarin kirkko sekä paikkansa että rakennustapansa tähden erittäin veti puoleensa huomiota, eivät oikein soveltuneettahan itämaiseen kuvaan, vaikka ei voinutkaan jäädä huomaamatta, että täällä kristityt ja muhamettilaiset elävät hyvässä sovussa sekaisin.

Keveillä reillä matkustimme vielä, jos mahdollista, pohjattomampia teitä edelleen Permaan, Uraalia kohti. Tatarilaisten ja venäläisten kylien ja niitä ympäröiväin vainioiden sekä laajain metsäin lävitse kulkee tie. Tatarilaiset kylät eroavat edukseen venäläisistä eikä ainoastaan sen tähden, että niissä ei vilise noita niiden asujanten mielestä saastaisia sikoja, vaan vielä enemmän sen tähden, että niiden hautausmaat aina ovat hyvästi hoidetut ja suurilla puilla kaunistetut; sillä tatarilainen kunnioittaa kaikkein vainajainsa, venäläinen enintään pyhimystensä leposijoja. Metsät, vaikka jo palstoihin jaetut, ovat kuitenkin ikimetsiä, jotka kasvavat ja menestyvät, vanhenevat ja kuolevat, ihmisen niihin koskematta; sillä ne ovat liian etäällä laivaliikkeelle soveliaista joista, että niitä jo nyt voitaisiin käyttää hyväkseen.

Kaksi suurta jokea, Vjatka ja Kama, on tiemme poikki. Vielä pitää talvi niitä kovissa kahleissa, mutta lauhkeammat, keväiset tuulet alkavat jo irroitella jääkantta. Vesi paisuu rannoissa ja pakottaa kuormamiesten hevoset, milloin ajajat eivät viitsi etsiä sellaisiin paikkoihin tehtyjä varasiltoja, uiden vetämään jäljestänsä vedessä veneen tavoin uiskentelevaa rekeä.

Jo Permassa täytyi meidän ottaa reen sijaan matkavaunut, ja niissä me ajaa jyristämme kohti Europan ja Aasian välistä Uraalia. Pitkiä, loivia, mutta yhä enemmän yleneviä mäkiä myöten kulkee tie. Maiseman luonne muuttuu; suurenmoisia vuoristokuvia ei kyllä näy, vaan kuitenkin sieviä maisemia. Pikkumetsät ynnä niiden välillä vainiot ja niityt ovat saman kaltaisia kuin Steiermarkin Alppein kynnyksillä. Enimmät metsät ovat köyhät ja kituvaiset maan mukaan, jolla kasvavat toiset, rikkaammat ja kirjavat sekä laajalti myöskin umpinaiset. Köyhimmissä metsissä on ainoastaan matalaisia mäntyjä ja koivuja, rikkaammissa niitä molempia ja seassa lehmuksia, tavallisia haapoja sekä mustia ja hopeahaapoja, joita ylemmäksi kohoavat ihanan Siperian kuusen sypressimäiset latvat kuin kynttilät. Kylät ovat yleensä suuremmat, talot muhkeammat kuin tähän asti kuljetuissa seuduissa, mutta tiet aavistamattoman huonot. Tuskalla ja vaivalla hiipivät tuhannet kuormavankkurit pitkin syväliejuisia raiteita, hitaasti ja tuskauttavasti matkustamme mekin, kunnes viimein kolmen päivän perästä pääsemme Volgan ja Obin suurten vesialueiden rajalle ja kivestä, jonka länsisivussa on Europpa- ja itäsivussa Aasia-sana, näemme, että nyt olemme päässeet koti-maanosan rajan yli.

Ystävällisessä Jekaterinburgissa ehdimme viipyä ainoastaan vähän aikaa nauttimassa asujanten vierasvaraisuutta ja katselemassa sen kullansulatus- ja kivenhakkaus-laitoksia; sillä yhä mahtavammin ja sukkelammin lähestyvät kevään henkäykset, yhä pehmeämmäksi ja hauraammaksi muuttuu jokien jääpeite, jonka pitää kantaa meitä vielä etäiseen Omskiin asti. Viipymättä kiiruhdamme edelleen pitkin Perman kuvernementin Aasian puoleisia maita, kunnes pääsemme sen ja samalla Länsi-Siperian rajalle.

Täällä, ensimmäisessä postitalossa, odottaa meitä Tjumenin piirin päämies, tervehtiäkseen hallituksen puolesta ja saattaakseen piirinsä lävitse; sen pääkaupungissa on erään rikkaan miehen koti valmiina ottamaan meitä vastaan. Nyt saamme nähdä, mitä venäläinen vierasvaraisuus merkitsee. Tähänkin asti oli meitä kaikkialla otettu hyvästi vastaan ja hyvästi ravittu; tästä lähtein ovat kaikkialla piirien ja maakuntain ylimmät virkamiehet puuhassa ja toimessa meitä varten ja paraimmat talot meille valmiina auki. Kuin ruhtinaita, on meitä kohdeltu ainoastaan sen tähden, että matkallamme oli tieteellinen tarkoitus. Tunnustakaammepa sitä kuinka kiitollisesti hyvänsä, niin kylliksi emme sitä voi kiittää, sillä siihen meillä ei riitä sanoja.

Tjumenissa viivyttyämme kolme päivää katselemassa sen, Siperian ensimmäisen kaupungin, vankiloita, nahkatehtaita ja muita huomattavuuksia, näimme edelleen matkustaessamme, miten talonpojat osaavat jokiakin voittaa. Lähenevä kevät oli jo irroittanut Pyshma-joen jään ja lautat olivat alkaneet lähteä liikkeelle, mutta meidän piti sitä ennen päästä ylitse. Meitä odotellen seisoi Romanovskoje kylän väestö paljain päin Pyshman rannalla; meitä odotellen täytyi joenkin malttaa mieltänsä ja jättää peitteensä heittäminen vähän tuonnemmaksi. Taitavasti ja rohkeasti oli tehty varasilta joen jo paljastuneesen paikkaan, johon suurenlainen vene oli kiinnitetty keskikannattimeksi; liikkeelle pyrkivät jäälautat tiepaikan yläpuolella ja varasillan vierellä oli sidottu kiinni vahvoilla köysillä. Toimeliaat kädet riisuivat tämänpäiväiselle matkalle tarpeelliset viisivaljakot, tarttuivat lujasti kiinni akseleihin ja puolapuihin ja veivät yhdet vaunut kerrassaan horjuvaa, aaltomaisesti notkuvaa ja rutisevaa siltaa myöten yli. Silta oli tehnyt tehtävänsä; yli päästyä sujui matka iloisesti lumessa ja vedessä, liassa ja liejussa, kapulasiltoja ja jäätä myöten.

Taipumattomampi oli Tobol, jonka yli aioimme mennä pitkänä perjantaina, 14 päivänä huhtikuuta, ensimmäisenä varsinaisena kevätpäivänä. Sielläkin oli kaikin tavoin varustauduttu viemään meitä yli, jopa riisuttiin yhdet vaunutkin ja työnnettiin ne jäälle, vaan silloin se ryskäen halkeili ja pakotti kiireimmiten peräytymään. Iloisesti olivat kulkuset helisseet luokeissa meidän lähtiessämme Jalutorovkista, suruiselta värisi niiden ääni meidän palatessamme siihen piirikaupunkiin takaisin, ja vasta pääsiäispäivänä pääsimme lautalla sen suuren joen yli.

Siten matkustimme yhä edelleen. Meidän tullessamme joille tai niiltä lähtiessämme katkoivat ne talvikahleitansa; ainoastaan peljätty Irtish oli vielä vahvassa, hyvästi kantavassa jäässä. Niin saavuimme Länsi-Siperian pääkaupunkiin Omskiin, oltuamme vähän toista kuukautta matkalla, jolla ei mitään erinomaista tapahtunut.

Nähtyämme Omskissa, mitä nähtävää oli, kadut, talot, kadettikoulun, museon, sairashuoneen, sotilasvankilan ja muuta sellaista, matkustimme pitkin Irtishin oikeaa rantaa niin sanotun kasakkirajan kyläin kautta vievää tietä edelleen Semipalatinskia kohti. Jo Jalutorovskin ja Omskin välillä olimme kulkeneet Ishimin aroa; nyt oli aroa joka taholla ja melkein joka yö punasivat palamaan pannun kulon liekit taivasta. Pitkin Irtishiä kulkivat muuttolinnut ihan jäiden jäljissä, jotka purkautuivat pohjoista kohti; vesilinnut paljoudellaan ihan täyttivät kaikki vedet ja arojärvet; monet leivolajit lentelivät suurissa parvissa kahden puolen tietä; sievät arohaukat olivat jo saapuneet kesäpaikoillensa, kevät oli todella tullut.