Osoita suosiotasi, ota vastaan kunnioitus! Vaikka olet nähnytkin paljon parempia ihmisiä, niin uskollisemmin ei ole sinua mikään kansa tervehtinyt eikä osoittanut vierasvaraisuutta.

Jumala sinua siunatkoon, siunatkoon myös kotoasi ja lapsiasi! En minä kylliksi löydä sanoja sinua ylistääkseni, mutta kieleni minulle Jumala antoi, ja se puhui, punakieli, mitä sydämmessä liikkui.'

Me läksimme Arkat-vuorilta ja kohta sen jälkeen etäännyimme myöskin pois kenraali ystävämme hallintoalueelta, erottuamme hänestä jo metsästyspaikalla. Sergiopolissa, ensimmäisessä Turkestanin kaupungissa, otti meidät vastaan översti Friedrichs ja tervehti meitä sen suuren maakunnan kenraalikuvernöörin puolesta; hänen seurassaan me sitte jatkoimme matkaamme edelleen. Kirgiisipäälliköt seurasivat meitä kunniavartioina ja antoivat meille vaunuhevosia, joita tosin ei oltu vielä koskaan ennen niinä käytetty ja jotka sen tähden aina alussa laukkasivat kuin hurjat raskasten vaunujen edessä; kirgiisisulttaanit osoittivat meille vierasvaraisuutta, pitivät matkalla huolta asunnosta ja ravinnosta, tekivät jurttia kaikkialle, missä me tahdoimme levähtää tai viivähtää, kirgiisit pyytelivät meidän kokoelmiimme käärmeitä ja muita matelevaisia, laskivat samain kokoelmain hyväksi verkkoja arojärviin ja seurasivat meitä pyyntiretkillämme kuin uskolliset koirat. Siten matkustimme pitkin aroa, joka nyt komeili täydellisimmässä kevätkaunistuksessaan, oleskelimme metsästellen ja kooten minkä mitäkin Alakulin eli "kirjavan järven" luona, retkeilimme pitkin kukoistavia laaksoja, yli hymyileväin vuorten Alataussa, suurenmoisessa arovuoristossa, olevaa kasakkikylää Lepsaa kohti, kuljeksimme ristiin rastiin sen seudun, pikku paratiisin, jossa rieskaa ja hunajaa vuotaa, kiipesimme ylös korkeimmille vuorille, virvotimme mieltämme katselemalla kohisevia vuoripuroja, vihreitä alppijärviä ja kaikkein kauneimpia, avaroita näköaloja ja käännyimme sitte koillista kohti Kiinan rajalle, päästäksemme lyhintä ja mukavinta tietä sen taivaisen valtakunnan nurkan poikki Altain vuoristoon.

Baktissa, viimeisessä Venäjän valtakunnan rajavartiossa, tuli meille sana, että hänen sanomattomuutensa Dshandsun Djun, Tarabagataimaakunnan ylimmäinen käskynhaltia, tahtoi meitä tervehtiä Kiinankin puolesta ja oli kutsunut juhlapitoihin. Ylhäisen mandariinin toivoa täyttääksemme ratsastimme 21 päivänä toukokuuta äsken mainitun maakunnan pääkaupunkiin Tshukutshakiin eli Tshautshakiin.

Ratsastajajoukko, joka kulki pitkin kesäiseltä hehkuvaa aroa, oli lukuisampi ja loistavampi kuin koskaan ennen. Sekä ollakseen kyllin turvassa tässä kapinain alinomaa häiritsemässä maassa että myöskin kyllin arvokkaasti, jopa komeastikin esiytyäkseen hänen kiinalaisen arvoisuutensa edessä olivat meitä seuraavat herrat niiden kolmenkymmenen kasakin, jotka olivat uuden saattajamme majuri Tihanovin johdolla tulleet Sahanista meille vastaan, ja entisten kirgiisiläisystäviemme lisäksi vielä Baktista komentaneet puoli sotniaa kasakkeja, niin että muuten niin hiljainen, autio aro nyt kumisi pienen sotajoukon hevoskavioiden töminästä. Kaikki kirgiisimme ratsastivat tänään juhlapuvussa ja heidän mustat, siniset, keltaiset ja punaiset, hopealla ja kullalla koristetut viittansa kilpailivat loistoon ja välkkeesen nähden meitä seuraavain venäläisten upseerien sotilaspukujen kanssa. Rajalla, josta oli vasta äskettäin sovittu, oli ylhäinen kiinalainen sotilas meitä tervehtimässä ja heti hän sitte niin nopeasti, kuin ratsunsa suinkin jaksoi, ajaa lennätti pois ilmoittamaan esimiehellensä meidän tuloamme. Huoneiden rauniokasojen päällitse, puoli hajonneiden ja keskentekoisten rakennusten, mutta paikoittain myöskin kukoistavien puutarhain välitse astuskelivat ratsut, meidän päästyämme kaupunkiin; mongolialaisnaamat irvistelivät meille vastaan, vallan kauhistavan rumat naiset loukkasivat minun kaunotunnettani tuntuvimmalla tavalla. Maaherran asunnon eteen kokoutui meidän ratsujonomme; pyytäen lupaa päästä sisään pysähdyimme leveälle portille. Sen vastapäätä kohosi taidokkaasti tehty muuri, jonka keskellä näkyi kummallinen eläimen kuva; sen kummallakin puolella maassa oli kiinalaisia kidutuskaluja. Palvelija pyysi meitä astumaan sisään, mutta samalla viitaten käski kasakkeja ja kirgiisejä pysymään ulkona. Maaherra otti meitä hyvin juhlallisesti vastaan yhdessä asuin-, virka- ja oikeushuoneessaan. Pitäen vaaria ylhäisen mandariinin kaikesta arvokkaisuudesta, säästäen sanojaan ja päästäen vain yksityisiä, katkonaisia ääniä kuuluviin, joita sentään aina seurasi iloisesti irvistävä hymy, antoi hän meille kättä ja käski istumaan aamiaispöytään, jossa näkyi teetä ja lukemattomissa pikku vadeissa kummallisia ruokia. Riisiä, monenlaisia öljyssä ja kuivattuina säilytettyjä hedelmiä, pergamentin paksuisia sianlihaviipaleita, kuivattuja rapporavun purstoja ynnä koko joukko tuntemattomia tai ainakin määrittelemättömiä herkkuja ja makeisia oli ruokana, oivallista teetä ja inhottavan makuista, väkiviinan vahvuista riisiviinaa juomana. Atrian jälkeen, joka varalta jo ennen nautitun runsaan ja epäilyttämättömän suuruksen tähden ei tuottanut mitään vahinkoa ainakaan minulle, tarjottiin meille vesipiippuja ja sitte tarkasteltiin sen ja viereisen huoneen kaikkia mahdollisia esineitä: maisema- ja eläinkuvia, hallituksen lähettämiä kiitoskirjeitä, suurta valtion sinettiä, joka oli naurettavan huolellisesti ja monimutkaisesti köytetty kirjavaan silkkiliinaan, kummallisia nuolia, joiden erinomaista merkitystä ainoastaan kiinalaisen aivot voivat käsittää, Europan teollisuustuotteita ja muuta sellaista. Äärettömän yksitoikkoisesti ja sanomattoman arvokkaasti kävi keskustelu. Meidän puheemme tulkittiin ranskasta venäjäksi, venäjästä kirgiisiksi, kirgiisistä kiinaksi ja vastaukset päinvastaisessa järjestyksessä taas ilmoitettiin meille; ihmekö siis, että keskustelu kävi kiusoittavan juhlalliseksi. Aamiaisen jälkeen tuli kiinalaisia jousimiehiä näyttämään meille sotakuntoansa ja taitoansa; sitte Dshandsun ihan itse vei meidät kasvitarhaansa maistelemaan kaikenlaisia kaaliksia; viimein päästi hän meidät ratsastelemaan omin neuvoin kaupungin katuja ja toreja. Erään tatarilaisen talossa nautittuamme vierasvaraisuutta ja hyvän atrian, jonka ajaksi erittäin kaunis, nuori rouvakin kutsuttiin meidän kunniaksemme miesten huoneesen, läksimme lähellä auringon laskua siitä historiallisestikin merkillisestä paikasta.

Tshukutshak on sama kaupunki, joka vuonna 1867 joutui pitkällisen piirityksen jälkeen dungaanien, erään mongolialaisen, mutta islamia suosivan ja kiinalaisten yliherruutta vastaan lakkaamatta kapinoivan kansanheimon käsiin, jolloin se kaikkinensa hävitettiin ja hajoitettiin maan tasalle.

Kolmestakymmenestä tuhannesta asujamesta, jonka verta Tshukutshakissa kerrotaan ennen sitä tapausta olleen, oli runsaasti kolmas osa paennut, mutta muut tulleet monen rynnäkön onnellisesta torjunnasta huolettomiksi ja jääneet turmioksensa jäljelle. Dungaanit, kun heidän viimeinen rynnäkkönsä onnistui, käyttivät yhtä suurta julmuutta ja raakuutta kuin kiinalaiset ennen heitä kohtaan. Mikä miekalta säästyi, tuhottiin tulella. Saattajamme översti Friedrichsin käydessä kahden viikon päästä tuon tapauksen jälkeen siinä paikassa, jossa Tshukutshak oli ollut, eivät hiiltyneet rauniot enää savunneetkaan. Sudet ja koirat, mahat paisuksissa ihmislihasta, hiipivät kylläisinä pois hänen edeltänsä taikka luopumatta jatkoivat kammottavaa atrioimistaan, nakerrellen rauhassa entisten isäntäinsä luita; kotkat, haarahaukat, korpit ja varikset olivat myöskin osalla. Missä oli täytynyt raivata tietä, siellä oli ruumiita koottu läjiin kymmenittäin ja sadoittain päällekkäin; muissa kaupungin osissa, kaduilla, pihoissa, taloissa makasi niitä yksitellen, kaksittain, kymmenittäin, mies ja vaimo, isoisä, isoäiti, äiti ja lapsi, kokonaisia perheitä ja pelastusta etsivine naapureineen yhdessä, otsat halki miekan iskuista, kasvot repaleina, palaneina, raajoissa koirain ja susien hammasten merkkejä, jotkut kappaleina, päättöminä, käsittöminä. Mitä julmaa kaikkein hurjin ja raain mielikuvitus suinkin voi keksiä, kaikkea oli siellä todella ollut nähtävänä.

Nykyään on Tshukutshakissa enintään tuhat asujanta, ja se uudestaan rakennettu, torneilla kaunistettu linna on paraastaan Baktin pienen venäläisen varustusväen turvissa; sillä, että dungaanit eivät vieläkään ole luopuneet aseista eikä tulleet voitetuiksi, näkyi kiinalaisen sotajoukon marssista muutamia päiviä sitte Emilin laaksoon, johon dungaanit taas uhkasivat hyökätä.

Majuri Tihanovin ja hänen kolmenkymmenen kasakkinsa seurassa kuljimme me läpi sen laakson, näkemättä yhtäkään dungaania, kohtaamatta päiväkausiin ainoatakaan ihmistä. Emil, Saurista tullen, juoksee Tarabagatain ja Semistaun, kahden teräväkulmaisesti yhtyvän, korkean vuoriseljänteen välitse, saaden kummaltakin puolen lukemattomia puroja lisäksi. Kiinalaisten kastelutaito oli kaikkia vesisuonia käyttäen tehnyt koko laakson hedelmälliseksi kasvitarhaksi, vaan dungaanit hyökäten sinne hävittivät sen tarhan ja jättivät sen takaisin aron valtaan, josta kiinalaiset olivat sen vapauttaneet. Vielä näimme lähellä, kaupunkia pikku kyliä, tapasimmepa kalmukkien leirinkin, mutta sitte ei ollut enää nähtävänä muuta kuin entisen vaurauden ja toimeliaisuuden raunioita. Vainioille on luonto itse lempeällä kädellä levittänyt verhoavan arohunnun, mutta kylien rauniot, jotka eivät vielä ole myrskyn, ei ilman vaikutuksesta hävinneet näkymättömiin, huutavat valitustansa taivaasen. Jos poiketaan sellaisiin kyliin, tulevat menneiden, aikojen julmuudet kauhistavan selvästi näkyviin. Hävitettyjen muurien välillä, joiden katot ovat palaneet ja päädyt puoleksi tai kokonaan kaatuneet, mätänevässä rojussa, josta ylen reheviä myrkkysieniä kasvaa, kiinanposliini-kasojen, puolihiiltyneiden ja sen tähden myöskin vielä luonnollisessa muodossaan säilyneiden huonekalujen seassa tavataan, kaikkialla ihmisluita, halottuja pääkalloja, petoeläinten jyrsimiä luumuhkuroita sekä seassa palasia kotieläinten, varsinkin koirain luurangoista. Kalloissa näkyy vielä nytkin niitä halkoneiden teräväin miekkain merkkejä. Ihmiset joutuivat murhanhimoisen vihollisen uhreiksi ja koirat samoin yhdessä herrainsa kanssa, joita suojelemaan noilta hirviöiltä ne lienevät ryhtyneet; muut kotieläimet vietiin pois, ryöstettiin, kuten kaikki muukin voitettujen omaisuus, vaan silloin arvottomilta näyttävät esineet särjettiin ja poltettiin. Ainoastaan kaksi puolivilliä kotieläintä on vielä jäänyt raunioille asumaan, pääskynen ja varpunen; muiden sijaan on villejä lintuja pesinyt raunioiden koloihin.

Me häiriöttä kuljimme läpi aution laakson, hävitetyn kasvitarhan. Ei yhtään dungaania näyttäytynyt, sillä meidän kolmenkymmenen kasakkimme takana oli suuri, mahtava Venäjän valtakunta. Tavatessamme viimein ihmisiä huomasimme niiden olevan Venäjän alammaisia kirgiisejä, jotka täällä Kiinan alueella paimensivat laumojansa, viljelivät vainioitansa ja tekivät muistokumpua eräälle vainajallensa.