Shtshutshjan suuhun asti matkustimme entisellä tavalla, maksaen joka ostjakkikylässä palkan soutajillemme, jotka saivat lähteä kotimatkalle, ja palkaten taas uusia; Shtshuthjalla saivat omat palkkalaisemme ryhtyä työhön. Kahdeksan päivää soutelimme hitaasti vastavirtaan pitkin sen kaikkia lukemattomia kiemurapolvekkeita yhä syvemmälle sanomattoman yksitoikkoisen ja kuolettavan ikävän tundran sisään, milloin läheten Uraalia, milloin taas siitä etääntyen. Kahdeksaan päivään emme nähneet ainoatakaan ihmistä, vaikka kyllä ihmisten elon merkkejä, heidän rekiin sovitettuja tarpeitaan ja hautapaikkojaan. Suot, joita oli mahdoton kulkea, estivät pääsemästä kummallekaan puolelle joesta retkeilemään; verenhimoiset sääsket miljaardittain ahdistivat meitä lakkaamatta. Seitsemäntenä päivänä näimme koiran, ja se oli meille kuten soutajillemmekin koko ilmiö; kahdeksantena päivänä löysimme asutun tshumin eli tuohimajan ja siinä ainoan ihmisen, joka voi meille antaa tietoja niistä seuduista. Hänet me otimme oppaaksi ja kolmen päivän päästä läksimme vaellukselle, joka tuli sekä vaivalloiseksi että vaaralliseksi.
Yhdeksän päivämatkan päässä meistä, Saddabein laidunmailla Uraalin vuoristossa, kuului olevan poroja, vaan Shtshutshjan seuduilla ei tähän aikaan ainoatakaan. Sen tähden meillä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä astuskelemaan ja siten antautua kaikkiin vastuksiin ja ikävyyksiin, joita sellaisella matkalla voi sattua tiettömässä, ravinnottomassa, sääskisessä, ihmisvihollisessa ja, mikä pahinta oli, ihan tuntemattomassa maassa.
Varovasti ryhdyttiin matkan varustuksiin vasta kauan neuvoteltuamme keskenämme ja sikäläisten apumiestemme kanssa, ja huolellisesti punnittiin kantamusten paino, joita jokaisen täytyi sälyttää selkäänsä, sillä uhkaavana seisoi näljän kummitus edessämme. Me kyllä tiesimme, että ainoastaan kuljeksiva paimen voi eleksiä tundralla, vaan ei metsästäjä; me tiesimme jo kokemuksestakin kaikki tiettömyyden vastukset, sääskilaumojen tuottamat tuskat, sään vaihtelevaisuudet, tundran köyhyyden ja varustauduimme sen mukaan; mutta mahdoton oli varustautua sitä vastaan, jota emme tienneet, emme voineet aavistaa ja joka kuitenkin meitä kohtasi. Palata emme tahtoneet, vaan jos olisimme aavistaneet, mitä meidän piti kokea, niin olisimmepa kuitenkin kääntyneet pois.
Lyhyet turkit yllä, raskas kantamus seljässä sekä ampuma- että muita tarpeita, läksimme 29 päivänä heinäkuuta liikkeelle, jättäen veneemme kahden miehen vartioitavaksi. Vaivalloisesti, taakkojen painosta läähättäen, tuskissamme sääskien lakkaamattomasta, öin päivin ahdistavasta vitsauksesta astuimme tundraa; joka tunnin, joka puolen tunnin ja viimein joka tuhannen askeleen päästä olisi tarvinnut levähtää, vaan eivätpä sääsket suoneet vähäistäkään rauhaa. Kiipesimme lukemattomain mäkien ja laaksojen poikki, kaaloimme yhtä paljon kaikenlaisia soita, sivusimme satoja nimettömiä järviä, kiersimme veteliä silmäkkeitä ja puroja.
Tylymmin, kuin tapahtui, ei tundra suinkaan olisi voinut ottaa meitä vastaan. Hienoa sadetta hosui tuuli vasten kasvojamme; läpimärjissä turkeissamme paneuduimme pitkäksemme sateesta märkään maahan, ei katosta päällä, ei lämmittävää tulta vieressä, sen sijaan yhä ääretön sääskilauma vaivaamassa. Kuitenkin aurinko taas kuivasi jälleen vaatteet, toi uutta rohkeutta ja uutta voimaa; pyrittiin eteen päin. Iloinen sanoma vahvistaa enemmän kuin päiväpaiste ja uni; meidän miehemme näkivät kaksi tuohimajaa ja kiikareilla erotimme selvästi niiden ympärillä poroja. Sydämmestämme iloiten olemme jo mukavasti makaavinamme poron reessä, joka täällä on ainoa mahdollinen kulkuneuvo, ja katselevinamme sen edessä ripeästi kulkevaa, omituista porovaljakkoa. Pääsemme tshumien ja porojen luo: hirveä näkö! Porolaumassa raivoaa pernatauti, hirvein, ihmisillekin vaarallisin kaikista karjan rutoista, leppymättömin, valitsematta ja armotta tappava kuolon enkeli, jonka tuhoisen raivon edessä ihminen seisoo voimatonna ja neuvotonna ja joka täällä köyhdyttää koko kansakuntia ja raastaa uhreiksensa yhtä säälimättä ihmisiä kuin eläimiäkin.
Kuusikahdeksatta kuollutta poroa luen ihan tshumin läheltä; joka taholla näkyy jo kuolleita tai vasta kaatuneita, vielä vavahtelevia poroja ja vasikoita. Toisia juoksee, kuolema sydämmessään, lähtöön valmisten rekien luo, ikään kuin toivoisivat ihmisen lähellä pelastuvansa, eivät anna itseään sieltä karkoittaa, seisovat, silmät seljällään, etujalat ristissä, pari minuuttia, horjahtavat ja kaatuvat; valkoista lasimaista limaa juoksee suusta ja nenästä; vielä muutamia vavahduksia, ja lisää ruumiita makaa maassa. Imettävät emät vasikoineen eroavat laumasta; emät kuolevat samalla tavalla, vasikat katselevat uteliaasti ja ihmeissään emiänsä, jotka nyt niin kummallisesti käyttäytyvät, tai syövät huolettomina kasvattajainsa kuolinsijain lähellä, palaavat niiden luo, löytävät hellän hoitajansa ruumiina, nuuhkivat sitä, hypähtävät peljästyen taa päin ja rientävät pois, harhailevat mölisten, haistelevat kaatuneita, menevät täysikasvuisten porojen luo, tulevat karkoitetuksi sieltäkin, mölisevät ja etsivät edelleen, kunnes löytävät, mitä eivät etsi, kuoleman omistajansa nuolesta, joka tahtoo saada heistä ainakin nahat. Kuolema raivoaa yhtä leppymättömästi vanhain kuin nuortenkin porojen joukossa; vahvimmat, muhkeimmat kaatuvat kuoleman enkelin kourissa yhtä varmaan kuin nuorimmat vasikatkin.
Kuolevain ja kuolleiden eläinten keskellä juoksentelevat ihmiset, lauman omistaja Shungei omaisineen ja palvelijoineen, koettaen mielettömässä ahneudessaan pelastaa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Vaikka hyvin tietävät, mihin hirveään vaaraan antautuvat, jos porosta pieninkään veripisaran rahtunen, vähäkään lasimaista limaa pääsee heidän vereensä, ja vaikka ovat monesti kokeneet, että jo satoja heidän kansalaisiaan on kauheissa tuskissa kuollut tuohon kauhistavaan ruttoon, he kuitenkin kaikin voimin nylkevät noita ruttoisia eläimiä. Kirveshamaran isku päättää kuolevien porojen tuskat, nuoli vasikkain elämän, ja muutaman minuutin päästä on talja, josta vielä viikkokausien kuluttua voi tauti tarttua, kasassa muiden joukossa, ja veriset kädet leikkelevät lihapaloja vasikkain ruumiista, kastavat niitä tapetun eläimen rintavereen, jollaisena niitä raa'altansa nieleksitään. Pyöveleiltä näyttävät miehet hirvittäviltä noidilta naiset, raatoja ahmivilta, verisiltä hyenoilta molemmat; pitämättä lukua pään päällä, ei jouhessa, vaan hämähäkin langassa riippuvasta, kuolemaa uhkaavasta miekasta kaivelevat ja ahmivat he vain yhä edelleen, ja vanhempiaan siinä ahkerasti auttelevat jo lapsetkin sekä keskikasvuiset pojat ja tytöt että tuskin vieroitetut lapset.
Tshum siirretään toiselle lähikukkulalle; onneton lauma, joka oli kahden tuhannen suuruisena lähtenyt Oraalista ja koko tien merkinnyt keskeltänsä kaatuneilla eläimillä, kokoutuu nyt ainoastaan kahden sadan kokoisena uudestaan tshumin ympärille; mutta seuraavana aamuna makaa taas neljäkymmentä poron ruumista yöllisen leposijan lähellä.
Me tiesimme että pernaruttoiset eläimet ovat ihmisellekin vaaralliset, vaan emme kuitenkaan tienneet vielä sen vaaran koko suuruutta. Sen tähden me ostimme näköään vielä ihan terveitä poroja, valjastimme ne kolmen reen eteen, asettelimme tavaramme rekiin ja läksimme, itse vieressä astuen, helpommalla mielellä matkaamaan edelleen. Poron lihaa syömästä, kuten olimme toivoneet, jopa siihen luottaneetkin, esti tuo hirvittävä rutto; huolekkaammin ja pelokkaammin tähystelimmme siis tästä lähtein joka taholta pikku riistaa, saadaksemme edes jonkun metsäkanan, ison kuovin, tundrakurmitsan tai sorsan. Säästäen vähiä varojamme niin paljon kuin mahdollista tunkeilimme, jos tundra oli vähänkään suonut antimiaan, vaivoin vireillä pysyvän tulen ympärillä, jokainen paistaen vartaassa pienintäkin lintusta niin hyvin, kuin kävi päinsä. Vaan oikein kylläisiksi emme enää päässeet.
Kuljettuamme Shungein kuolemantien poikki pääsimme ensimmäiseen määräpaikkaamme, Bodaratalle; meillä oli niin hyvä onni, että vielä kerran tapasimme tshumin ja poroja; niiden avulla kuljimme merta kohti, mutta meidän täytyi kääntyä, rantaa näkemättä. Edessämme oli sekä pohjaton suo että taaskin suuret joukot kuolleita poroja; taas olimme osuneet poluille, joita myöten Shungei oli paennut kotipuoleensa eikä uusi tuttumme Sanda uskaltanut ajaa laumaansa niiden jälkien poikki.