Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Naiset valitsevat sopivan paikan tshumille, asettavat seipäät piiriin ja sovittelevat tuohiverhon paikoilleen; mutta paimenisäntä kävelee, heittonuora valmiina kädessä, valitsee tottuneen silmällä nuoren, lihavan poron ja heittää sille silmukan yli sarvien kaulaan. Turhaan koettaa poro irtautua, paimen lähestyy nuoraa myöten, ja vastustamatta se sitte seuraa häntä tällä välin valmistuneen tshumin luo. Kirvesterän isku niskaan kaataa poron maahan, puukon pistos sydämmeen päättää sen elämän. Kahden minuutin kuluttua on eläin jo nyljetty, avattu ja sisukset siitä taitavasti pois otettu; minuutin vielä kuluttua ovat kaikki perheen jäsenet eläimen ympärillä koossa kastamassa maksaviipaleita vereen, jota on kokoutunut rintakomeroon. Kyykkysillään vielä lämpimän poron ympärillä leikkelee jokainen kylkiluita tai paloja seljästä ja reisistä. Syöjäin huulet punertavat, kuin olisivat huonosti maalatut; joku veripisara tipahtelee alas leualle ja ryntäille, kädet värjäytyvät ja verisinä tahraavat myöskin nenän ja posket niin, että viimein outo katsoja näkee vain kammottavia verisiä kasvoja. Äitinsä sylistä ryömii rintalapsikin vahvemmalle atrialle, tahraa kasvonsa ja kätensä niellessään maksaviipaletta tai mitä muuta sattuu saamaan ja riemuisesti huudahtaa, kuin huolta pitävä äiti vielä katkasee jonkin ydinluun ja antaa sen hänelle imettäväksi. Koirat istuvat piirissä atrioitsijain takana, sieppaellen luita, joita syöjät niille heittelevät. Kylläisenä nousee toinen toisensa perästä pois poron luota, pyyhkii sammalilla veren käsistään ja veitsestään ja menee tshumiin suloisesti levähtämään. Emäntä panee pataan vettä, sulloo teurastetusta, puoleksi syödystä eläimestä siihen niin paljon lihaa, kuin mahtuu, ja tekee alle tulen kiehuttamaan illallista.

Tällä välin paimen on riisunut ylävaatteensa ja tutkistellut sitä pikimmältään, ei kuitenkaan koskaan turhaan, ja itse siirtynyt niin lähelle tulta, että se koko voimallaan lämmittää hänen paljasta vartaloansa. Hän tuntee elämän suloutta ja miettii uutta nautintoa. Eräs veitikka, joka hänen seurassaan matkustaa vuoristoon, saksalainen syntyänsä, ehkäpä joku sen tutkijamatkueen jäsen, jonka Bremen lähetti Länsi-Siperiaan, on hänelle lahjoittanut sekä tupakkaa, tosin vain kauhistavaa nurkantakaista, vaan hyvin voimakasta siltä, ja suuren levyn paperia, kokonaisen kölniläisen sanomalehden; siitä repäsee paimen varovasti nelikulmaisen palan, tekee siitä pienen, suipon tötterön, taittaa sen keskeltä, täyttää suupuolen tupakalla, ja piippu on valmis; se palaakin oivallisesti ja hajuaa niin hyvältä, että hänen puolisonsa levittelee sieramiaan, ikävöiden samaa nautintoa. Kohta hänen toivonsa tuleekin täytetyksi, ja sitte piippu kiertää kädestä käteen, virvoittaen kaikkia perheen jäseniä.

Pata jo porisee, iltaruoka valmistuu ja kaikki käyvät maukkaalle atrialle. Sitte paimen astuu ulos tshumin ovesta, huutaa tänään viime kerran kauas kaikuvasti kokoon levottoman laumansa ja palaa tyytyväisenä tshumiin. Siellä on emäntä sill'aikaa levittänyt sääskikatoksen ja pistelee sen laitoja peitteen alle. Sen työn päättymistä odotellen mies ottaa jonkun koiran ja hyväilee sitä kuin pikku lasta, ja koira puolestaan näyttää huomaavan, että sille on tapahtunut suuri kunnia. Sitte mies puolialastomana ryömii sääskikatoksen alle, viisitoista-vuotinen poika seuraa esimerkkiä, hänen pieni, noin kolmetoista-vuotinen vaimonsa tekee samoin, emäntä toimittaa vielä pienen, kätkyessä makaavan rintalapsen turvaan, panee vielä kerran törkyä tshumin ovella savuavaan sääskituleen, sulkee oven ja menee muiden perheenjäsenten seuraan. Muutaman minuutin päästä kova kuorsaaminen ilmoittaa, että kaikki ovat suloisen unen helmoissa, jonka hyvä omatunto tuottaa.

Seuraavana aamuna alkaa sama päivätyö, ja sitä kestää, kunnes vuoriston kukkuloilla voidaan viipyä kauemmin samassa paikassa. Ylhäällä hyvin aikaisin tuleva lumi pakottaa jo elokuussa palaamaan alas, ja vaellus tapahtuu nyt samalla tavalla, vaikka paljon hitaammin.

Jään lähdettyä alkaa myöskin kalastajain työaika joilla. Paljo ostjakkeja kalastelee venäläisten palkkalaisina tai ainakin yhdessä heidän kanssaan; toiset ainoastaan myövät osan saaliistaan venäläisille ja kalastavat omaksi edukseen. Heti jään lähdettyä asettavat kalastajaostjakit tshuminsa venäläisten kalastusmajain sivulle tai asettuvat omiin kesäasuntoihinsa, jotka ovat perin yksinkertaisia puutöllejä joen ratinassa. Missä sivujoki laskee pääjokeen, suljetaan sen suu tai muuten joku joen haarakkeen suu aidalla, johon jätetään vain yksi aukko: veden ollessa matalampana pidetään rysiä ja koukkuja; muuten kalastetaan ainoastaan nuotalla ja verkolla.

Vilkas toimeliaisuus vallitsee kaikissa kalastuspaikoissa, jos on hyvä saalis. Aitauksen aukon päällä horjuvilla telineillä istuskelee nuoria miehiä tai pikemmin poikia, katsellen kulkeeko kaloja heidän verkkopussiinsa, joka sulkee tuota aukkoa; sitä he nostavat tuon tuostakin ja kaatavat saaliin pieniin veneihinsä. Miehet vetävät särkillä nuottaa tai laskevat matalampiin paikkoihin verkkoja. Iltapäivällä tai illan suussa palaavat kalastajat kotiin ja jakavat saaliin ruokakunnittain. Seuraavana aamuna alkaa naisten työ. Yksitellen tai ryhmissä ovat he kyykkysillään suurten kalakasain ympärillä, jokaisella lauta ja terävä veitsi aseina. He suomustavat, puhdistavat, paloittelevat kaloja ja pistelevät hienoihin keppeihin sekä sovittelevat telineille kuivamaan. Taitavat ja varmat puukon sivallukset avaavat kalan vatsakomeron ja erottavat lihan ruotarangosta, sormet päästelevät maksan ja muut sisälmykset irti päästä ja arvokkaammista kalan sisuskappaleista. Maksa toisensa perästä solahtaa alas huulilta, sillä naiset eivät ole vielä mitään syöneet eivätkä siis malta olla nauttimatta herkkupaloja. Jos vatsa ei siihen vielä tyydy, suomustetaan ja puhdistetaan joku kala, leikellään pitkiksi viipaleiksi, kastetaan sellaisen päätä kaloista tiukkuneesen vereen, pistetään suuhun, sivalletaan veitsellä alhaalta päin ihan nenän kärjen editse sopiviksi paloiksi suuhun. Työskenteleväin äitiensä luo saapuvat lapset saavat kokonsa mukaan maksoja tai lihaviipaleita; nelivuotiset käyttävät veistä viipaleita suuhunsa paloitellessaan yhtä taitavasti kuin aikaihmisetkin, jotka aina juuri sillä tavalla, myöskin poron lihaviipaleita sivaltelevat sopiviksi paloiksi suuhunsa. Kohta kiiltävät äitien ja lasten kasvot kalan verestä ja maksarasvasta ja kädet suomuksista. Kuin kaikki kalat on suomustettu, puhdistettu, paloiteltu ja ripustettu kuivamaan, saavat osansa myös koirat, jotka himokkaina ovat istuneet naisten vieressä, mutta tunkeutumatta ja hätäilemättä; niille näet jäävät suomukset ja sisälmykset, jotka työnnetään läjään rikkakasalle, ja ahnaasti hämmentelevät mustat kuonot niitä tunkioita.

Aamutyö on ohitse, lyhyt levähdys tarpeen. Äidit ottavat lapsensa syliin, antavat rintalapsille ruokaa ja ryhtyvät sitte sekä lapsille että heille itselleenkin välttämättömän tarpeelliseen työhön: eläväin etsintään. Lapsi toisensa jälkeen panee päänsä äidin syliin ja viimein hän itse vanhimman tyttärensä tai jonkun vastapalvelusta toivovan ystävän syliin, ja tuottelias on se metsästys. Että saatua riistaa tosin ei syödä, mutta kuitenkin puremalla tapetaan, ei ole uutta luonnontutkijalle, joka on tarkastellut apinoita.

Aurinko alenee; uutta runsasta saalista tuovat miehet, nuorukaiset ja pojat. Raakaa kalaa ovat he syöneet tarpeekseen; nyt heidän mielensä tekee lämmintä ruokaa. Suuri höyryävä kalapata, jossa on kiehunut lohen läheisiä sukulaisia, maukkaita siikoja, tuodaan heille eteen; kalan rasvassa lioitettua leipää syödään pohjaruuaksi; päälle juodaan teetä, jota on tehty huonosta kakkuteestä siten, että pala sellaista on pantu kylmään veteen ja siinä lämmitetty ja keitetty kauan aikaa. Syötyä ja juotua kylliksi tarvitsee henkikin ravintoa. Sen tähden on hyvin tervetullut jokainen taiteilija, joka nyt tuo omatekoisen kanteleen ja rupeaa soittamaan joko ikivanhaa, omituista kansanlaulua tai tanssisäveltä, jonka mukaan naiset ojentautuvat suoriksi ja taas laskeutuvat ja käsiään vuorotellen ojentavat ja jälleen koukistavat lanteille. Kunnes sääskikatos on tehty, kestää tällaista iloa; sitte katoavat täälläkin sekä nuoret että vanhat sen alle.

Kesä on kulunut, lyhyttä syksyä seuraa talvi. Lintujen lähtiessä alkaa uusi toimeliaisuus, talven tullessa ostjakin uusi, täydellinen, oikea elämä. Lähteville kesävieraille laitellaan kavala verkko; rannan tiheään pajukkoon tehdään aukkoja sellaiseen paikkaan, josta linnut tiettävästi kulkevat, ja pingotetaan suuri, helposti liikuteltava verkko kahden suurenlaisen veden välille. Siihen lentää sorsia, hanhia, joutsenia ja kurkia, kaikki tervetullutta saalista höyheniensä ja vielä enemmän lihansa tähden, kun kaikki linnut ovat haluttua ruokaa kaikille jokilaakson asujamille eikä ainoastaan ostjakeille. Samaan aikaan lähtee vaelteleva paimenkin metsään ja virittelee tundralle loukkuja ketulle ja naalille sekä metsässä yksissä neuvoin siellä asuvien kansalaistensa kanssa loukkuja, kaarivireitä ja itsestään laukeavia jousia susien ja kettujen, soopelien ja kärppien, ahmojen ja oravien varalle. Jos on lunta satanut, sitoo tottuneempi metsästäjä jalkoihinsa lumianturat, panee lumilasit silmilleen ja lähtee nopeain koirain kanssa metsään tai tundralle etsimään karhun pesiä, ilveksen jälkiä, hirveä ja peuraa, joita nyt soveltuu ajaa takaa, koska lumi kyllä kantaa miestä, vaan ei eläimiä. Hän ei ole koskaan valehdellut, ei karhun hampaan kautta väärin vannonut eikä tehnyt vääryyttä, ja sen tähden on karhu häntä vastaan voimaton, hirvi ja peura kykenemättömät pääsemään häneltä pakoon. Tappamansa karhun hän riemuiten tuopi kylään, tshumiin; naapurit ja ystävät seisovat iloiten ympärillä, kunnes yleinen ilo tarttuu häneenkin ja hän hiipii salaa pois, pukeutuu karhuksi ja alkaa karhun tanssin, kummallisia liikkeitä, jotka muka kuvaavat karhun liikkeitä kaikissa sen elämän oloissa.

Runsas varasto nahkoja karttuu kohta kalastajan majaan, vielä runsaampi paimenen tshumiin, hän kun on säästänyt myöskin kaikki vuoden pitkään teurastamainsa porojen nahat. Niistä on nyt päästävä eroon. Läheltä ja kaukaa varustaudutaan markkinoille, jotka joka vuosi tammikuun loppupuolella pidetään Obdorskissa, Ala-Obin viimeisessä venäläiskylässä ja tärkeimmässä kauppapaikassa ja joille kokoutuu sekä koti- että ulkomaalaisia. Siellä venäläiset virkamiehet kantavat veroa ostjakeilta ja samojeedeilta, ratkasevat riitoja ja pitävät jonkinlaisia keräjiä; siellä venäläiset kauppiaat ahdistelevat ostajia ja myyjiä, petturit yhdessä syrjääniveitikoiden kanssa tyhjentelevät kevytmielisiä juopporenttuja ja papit puhuttelevat käännettäviä pakanoita; siellä ostjakit ja samojeedit tekevät kaikenlaisia välipuheita, pitävät häitä, sovittavat vihamiehiä, hankkivat ystäviä, tekevät sopimuksia venäläisten kanssa, maksavat velkoja ja ottavat uutta. Pitkissä riveissä tulee joka taholta porovaljakoita, ja markkinapaikan ympärille kasvaa tshum toisensa viereen, ja jokaisen ympärillä on vahvoissa kuormissa vuoden myötävä saalis. Joka aamu astuskelee tshumin isäntä lempivaimonsa kanssa, joka nyt on täysissä koruissaan, puodista puotiin, myöskennellen nahkojaan ja ostellen tavaroita. Tehdään kauppaa, tingitään ja koetetaan pettää, ja vielä tänäänkin näyttää Merkurius voimaansa sekä kauppiasten että varasten Jumalana. Viina, jonka anniskelun ja myönnin hallitus kyllä on ankarasti kieltänyt, mutta jota kuitenkin on saatavana, eikä ainoastaan joka kauppiaalta, vaan joka talosta koko Obdorskista, huumaa mieltä, riistää järjen sekä ostjakeilta että samojeedeilta ja tekee heidät vielä köyhemmiksi kuin tuhoava karjan rutto. Viina herättää muuten kiihkottomassa, hyväluontoisessa ja viattomassa ostjakissa eloon kaikki intohimot ja muuttaa rauhallisen, kaikkia kohtaan ystävällisen, rehellisen miehen raivoavaksi, järjettömäksi eläimeksi. Viinaa himoitsee mies, viinaa myöskin vaimo; viinaa kaataa isä himokkaalle pojalle, äiti tytölle suuhun, jos he yrittävät vastustamaan tuota turmiollista myrkkyä. Viinan tähden tuhlaa ostjakki vaivalla kootut aarteensa, koko omaisuutensa, viinan tähden palkkautuu hän orjaksi tai ainakin rengiksi, viinasta myöpi hän sielunsa, luopuu uskostaan ja isistään. Viina on välttämättömänä ehtona joka kauppaa päätettäessä, jopa oikeauskoiseen kirkkoon käännettäessäkin. Viinan avulla saa epärehellinen kauppias viimein kaikki ostjakin nahat, ja niistä päästyään palaa Obdorskiin tullessaan paljon hyvää toivonut ostjakki, kukkaro tyhjänä ja pää raskaana, petettynä, paljaaksi riistettynä tshumiinsa. Hän katuu hulluuttansa, heikkouttansa, tekee paraita päätöksiä, rauhoittuu sitte ja muistelee vain, miten oivallisesti hän on iloinnut omain kansalaistensa kanssa. Heidän kanssansa hän oli ensin juonut, sitte olivat miehet ja naiset toisiaan suudelleet, sitte miehet pieksäneet vaimojansa, sitte koetelleet voimiansa, jopa teräviä veitsiäkin välkytelleet ja uhanneet toisillensa kuolemaa; mutta verta ei ollut vuotanut, oli jälleen sovittu, nostettu lyönnistä ja viinasta tainnottomat naiset ylös maasta ja toisten avuliasten naisten avulla puhdistettu heidät; sovinnoisiksi oli tehty tärkeitä välipuheita, valittu tyttärelle sulho, pojalle pikku morsian; olipa joku leskikin uudestaan naitettu ja niissä pidoissa vielä kerran juotu; lyhyesti sanoen: olipa oikein hauskasti iloittu. Että hallituksen virkamiehet viimein olivat pistäneet kaikki järjettömiksi päihtyneet lukon taakse, että kaikki, kaikki rahat olivat olleet ja menneet, se kyllä oli ikävä, oikein ikävä asia; mutta olipa sentään vankila viimein auennut, rahan hukka unhottunut; ainoastaan kultaiset muistot, joita kävi koko vuoden hautoa, ja kaikin puolin kunniakas kihlaus olivat jääneet noiden oikeain juhlapäivien pysyväiseksi voitoksi, ja olihan iloa siitäkin.