Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Ruumista ei pestä, mutta puetaan juhlavaatteihin, tukka kammataan ja kasvot peitetään liinalla. Kaikki vainajan vaatteet jäävät köyhille. Vierasta ruumista ei kosketa käsin, mutta rakasta sukulaista suudellaankin kyynelsilmin jäykille kasvoille.

Reessä tai veneessä viedään kaikkein sukulaisten ja ystäväin saattamana ruumis hautauspaikkaan. Arkkuun tai hautaan levitetään porontalja vainajalle leposijaksi, pään vierustalle ja molemmille sivuille pannaan tupakkaa, piippu ja kaikenlaisia kaluja, joita vainaja eläessään käytti. Sitte ruumis kannetaan nuorilla arkkuun, lasketaan tilalleen, peitetään sen kasvot viime kerran, asetetaan tuohilevy arkun päälle, jonka laitoja rikkaat ehkä myöskin koristavat kalleilla nahoilla ja kankailla, pannaan tuohilevyn päälle hauta-arkun varsinainen kansi tai ainakin paksuja puita vierekkäin sekä niille ja arkun ympärille ja alle kaikki ne kalut, jotka eivät sovi itse arkkuun, rikottua ne ensin tai jollakin muulla tavalla tehtyä kelpaamattomiksi eläväin ihmisten käyttää eli ostjakkein käsityksen mukaan varjoksi siitä, kuin ne ovat olleet.

Tällä välin on lähelle hautaa tehty tuli ja teurastettu yksi tai useampia poroja, joiden lihan hautajaisväki syö raa'altaan tai keitettynä. Atrian jälkeen nostetaan teurastettujen porojen kallot seivästen päihin ja asetetaan niihin tai lähipuihin myöskin porojen korut ja ripustetaan kellot, jotka niillä tänään kuten kaikissa juhlatiloissa oli kaulassa, hauta-arkun yläpäähän, rikotaan viimein rekikin ja kaadetaan se kumoon lähelle hautaa, joka siten saa viimeisen koristuksensa. Sitte lähdetään kotimatkalle. Valitus vaikenee ja elämä taaskin käy jokapäiväistä juoksuaan.

Mutta yön varjossa alkaa vainajan varjo kaluineen, jotka myöskin ovat varjoiksi muuttuneet, salaperäistä varjoelämäänsä. Mitä hän on tehnyt elävänä ollessaan tekee hän edelleenkin. Näkymättömänä paimentaa hän porojansa, soutaa venettään, sitoo lumikengät jalkoihinsa, jännittää joustansa, laskee verkkojaan, tappaa entisten pyyntieläinten varjoja, pyytelee entisten kalain varjoja. Yön hämärässä astuu hän puolisonsa, perheensä tshumiin, tekee jälkeen jääneille hyvää ja pahaa. Hänen palkkansa on hyvän tekeminen omaisilleen, omalle lihalleen ja verelleen, ja hänen rangaistuksensa, jos hänen täytyy yhä tehdä pahaa omaisilleen.

Nämä ovat ostjakkien uskonnon pääpiirteet, noiden luonnon lasten, joita oikeauskoiset kristityt pitävät pakanoina ja halveksivat. Jos rehellistä, mieleltään lapsellista ihmistä oikein arvostellaan, niin eipä voida olla toivottamatta: pysykööt he aina pakanoina tai ainakin sellaisina, kuin ovat.

Aron vaeltelevat paimenet ja laumat.

Vaikka Keski-Aasian aro onkin rikas ja näyttää hyvin kirjavalta, ainakin keväällä, ja vaikka sen sisällä on paljo hedelmällistä maata, niin vakinainen ja pysyväinen paikoillaan asuminen on siellä mahdollinen kuitenkin ainoastaan muutamissa erittäin otollisissa paikoissa. Kuljeksimista ja vaeltamista, tuloa ja lähtöä, ilmestymistä ja katoamista vaatii se melkein kaikilta lapsiltaan, sekä ihmisiltä että eläimiltä, jotka siellä oleksivat ja asuksivat. Joitakuita paikkoja saattaa maanviljelijä tehdä itselleen alammaisiksi, joihinkuihin paikkoihin perustaa kyliä ja kaupunkeja, vaan yleensä aron ainiaan täytyy olla vaeltelevan paimenen omana, joka osaa taipua sen kaikkein olojen mukaan.

Aron paimenista ovat kirgiisit huomattavimmat sekä lukumääränsä että tapojensa tähden. Heidän laidun- ja asuinalansa ulottuu Don- ja Volga-joista Tianshan-vuoriin ja Irtish-joen keskipaikoilta Balkash-järven eteläpuolelle ja melkeinpä Kiivaan ja Bukaraan asti. Kirgiisein kansa jakautuu ryhmiin ja heimoihin, aro- ja vuoripaimeniin, mutta on kuitenkin yhtä samaa kansaa sukuperältään ja kieleltään, uskonnoltaan ja tavoiltaan, vaikka eri heimoissa näkyköönkin erilaisuuksia. Orenburgin arolla vaeltelee pienin ja nuorin ryhmä, Volgan ja Uraal-joen välisillä aroilla eli Turgain ja Uraalin kuvernementeissä asuu äskenmainitusta eronnut haara, joka sanoo itseään bukailaiseksi ryhmäksi; Irtishin ja Balkash-alueen aroilla ja vuorilla kuljeksii keskimmäinen eli vanhempi ryhmä ja Illi-joen tuolla puolen aina lähelle Bukaraa ja Kiivaa ovat liikkuvien vuorikirgiisein asuinpaikat, jotka sanovat itseään suureksi eli vanhimmaksi ryhmäksi. Kirgiiseiksi muuten ei ainoakaan tämän kansan haara itseään sano, sillä kirgiisi on pilkkasanana merkitsee "rosvoja". Heidän ominainen nimensä on kaisak eli kasak, vaikka venäläiset nykyään kasakeilla tarkoittavat ihan toista väkeä kuin arojen asujamia.

Kirgiisit, kuten minä heitä sittekin nimitän, ovat turkkilainen heimo, jonka rodusta on paljo eri mieliä lausuttu. Moni matkustaja pitää heitä oikeina mongolialaisina, jota vastoin toiset, ehkäpä suuremmalla syyllä katsovat heitä sekakansaksi, joka kyllä muutamissa kohdin on mongolialaisten kaltainen, vaan jolla yleensä sentään on useampia indogermanialaisten tuntomerkkejä, paraiten turkmeenien. Minun näkemäni kirgiisit, jotka kaikki kuuluivat keskimmäiseen ryhmään, ovat keskikokoista tai pientä, kaunis vartaloista väkeä; kasvot ei tosin kauniit, vaan ei myöskään mikään viirunaama kuten mongolialaisilla; kädet ja jalat sievät, ihon väri kirkas tai läpinäkyvä vaaleanruskea, vähän keltaiseen vivahtava, silmät ruskeat ja tukka musta. Sasupäät ovat harvoin niin korkeat ja leuka ainoastaan ani harvoin niin kapea, että kasvot tulevat kulmikkaiksi tai kissan naamaksi; keskikokoinen silmä on yleensä keskikohdalta kaarevin ja ulkonurkasta vaakasuoraan jatkunut, eli siis mantelin muotoinen kyllä, vaan ei viistorakoinen: nenä enimmäkseen suora, harvoin kaareva, suu kohtuullisen kokoinen ja teräväpiirteinen, parta ohut, vaikka ei oikeastaan huono. Oikeita mongolialaiskasvoja näkyy kyllä myöskin, paraastaan köyhemmän väen naisilla ja lapsilla; mutta yhtä vähän, kuin olen nähnyt oikein kauneita kirgiisiläisnaisia, yhtä vähä on näkyviini sattunut oikeita viirunaamojakaan kuten muissa kansoissa, jotka todella ovat mongolialaisia. Sekakansan muoto näkyy kaikilla suuremmassa määrässä kuin mikään varma, tarkkarajainen rotu. Olen nähnyt miehiä, jotka, jos en olisi tiennyt heidän kansallisuuttansa, olisin ehdottomasti lukenut jalompimuotoisiin indo-germanialaisiin, ja toisia, joilla minun välttämättä täytyi myöntää oleviin selvät mongolialaisen kasvot. Vanhain sukujen jäsenillä on yleensä kaikki indogermanialaisten tärkeimmät tuntomerkit, alhaisemmat miehet ja syrjäisemmät haarat näyttävät ainakin joissakuissa kohdin mongolialaisilta, jopa ovat melkein täydellisestikin heidän kaltaisiansa. Islami, joka myöntää autuuden opin tunnustajaksi muuttuneelle orjalle kansalaisoikeudet, lienee aikojen kuluessa tehnyt monesta pakanamongolialaisesta kirgiisejä ja siten paljon vaikuttanut kirgiisein heimomerkkeihin ja niitä turmellut.

Vaikka kirgiisin puku oikeastaan on turkkilainen, se ei kuitenkaan sovellu päästämään vartaloa näkyviin paraimmalta puolen. Varsinkin talvella karvalakit, turkit ja pitkät saapasvarret peittävät kaikki vartalon yksityiskohdat, eikä niitä näy kesälläkään. Köyhä kirgiisi käyttää, paitsi turkkiansa ja karvalakkiansa, ainoastaan paitaa, viittaa ja leveitä housuja, ylhäiset ja rikkaat sitä vastoin itämaiseen tapaan monia vaatteita päällekkäin; mutta molemmat pistävät kaikkein ruumista verhoavain vaatteiden, paitsi turkin, helmat housuihin, että eivät ratsastaessa olisi tiellä, mutta juuri sen tähden näyttävät sitä hullunkurisemmalta, mitä rikkaammin ovat puetut. Suositaan tummia värejä enemmän kuin kirkkaita, joita sentään ei halveksita niitäkään, vaan käytetään niitä kirjavissa kudoksissa ja nauhuksissa. Vyössä riippuu melkein joka kirgiisillä korea, rauta- tai hopealastoilla runsaasti koristeltu pikku laukku ja samoin koristeltu veitsi, mutta mitään muita koristuksia hänellä ei ole, paitsi välttämätön sinettisormus ja muistoraha, jos keisari on antanut sen jollekulle.