Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Kirgiisit ovat oikea ratsastajakansa, jota tuskin kävisi ajatella olevan olemassakaan ilman hevosia; he kasvavat yhdessä varsain kanssa ja elävät kuolemaansa asti yhdessä ratsujensa kanssa. Tosin kirgiisi ei suinkaan ole yksinomaan satulaan sidottu, päin vastoin osaa hän käyttää ratsuksensa mitä hyvänsä eläintä, joka vain häntä jaksaa kantaa; mutta hevonen sentään aina on hänen tavallisin kantajansa ja rakkain kumppaninsa. Satulassaan istuen tekee hän kaikki tehtävänsä, ja hevosta yksin pidetään miehen arvon mukaisena ratsueläimenä. Miehet ja naiset ratsastavat samalla tavalla ja monet naiset yhtä taitavastikin kuin miehet. Ratsastajan asento on huoleton, niin mukava kuin mahdollista, eikä juuri miellyttävän näköinen.

Kirgiisi käyttää ratsastaessaan lyhyelle sidottuja jalustimia, niin että ainoastaan polvet koskevat satulan etureunaan ja hän siten vapaasti pysyy tasapainossa. Hevosen juostessa asettuu hän jalustimien varaan, nousee usein ihan suoraksikin ja kumartaa sitte päänsä eteen päin niin alas, että se melkein koskee hevosen kaulaan; suorana hän seisoo aina, milloin hevonen astuu tai laukkaa, joka on tavallisinta. Ratsustimia hän pitää koko kouralla ja käsittelee niiden pohjukassa olevaa solmusiimaa peukalolla, etu- ja keskisormella. Jotenkin usein hän putoaa satulasta, sillä hän ei pidä lukua tiestä, vaan jättää sen etsimisen kokonaan hevosen huoleksi: mutta jos hän on varovainen, matkaa hän aivan arvelematta mitä tietä hyvänsä, josta kavioeläin vain pääsee, ja samoin hän ihan arvelematta nousee miten rajun ja hillittömän hevosen selkään hyvänsä. Pahoja teitä hän ei tiedä olevankaan; tie yleensä on hänestä vain välimatka; mitä sen matkan alku- ja loppupalkan välillä on, siitä hän ei pidä vähintäkään lukua. Niin kauan, kuin hän istuu satulassa, vaatii hän ratsultansa ihan uskomatonta, ajaa täyttä laukkaa vuoria ylös ja alas, kovaa ja vetelää maata, soita ja vesiä, kiipeilyttää aristelematta ja vähääkään pelkäämättä vuoren seiniä, joista kuka hyvänsä muu ratsastaja katsoisi ihan mahdottomaksi päästä ylös tai alas, ja katselee satulastaan rohkeasti syvyyteen vuohenpolun eli, kuten hän sanoo, tien vierelle, jossa jokaista vuoria kiipeilemään tottunutta jalkamiestäkin pelottaisi. Laskeuduttuaan satulasta maahan noudattaa hän kaikkia pitkällä kokemuksella saavutettuja sääntöjä, miten ajettua hevosta on hoideltava, ja kohtelee nyt ratsuansa yhtä huolellisesti kuin ratsastaessa säälimättömästi. Juhlatiloissa hän katsojain huviksi, joita ei koskaan puutu, näyttelee kaikenlaisia taitotemppuja ratsunsa seljässä, nousee satulan ylitse, ristiin pannuille jalustimille seisomaan ja ajaa laukkauttaa siten ympäri, pitää käsillään satulasta tai jalustimista ja ojentaa jalkansa ilmaan, riippuu satulan sivulla ja koettaa ottaa maasta määrättyä esinettä, vaan ei kuitenkaan näy harjoittavan turkkilaisten heimolaistensa aseleikkejä. Sitä vastoin hän pitää kilparatsastusta kaikista huvituksista suurimpana ja panee niitä toimeen kaikissa juhlatiloissa.

Kilpa-ratsastukseen, jolla on nimenä "baika", lasketaan aina vain jaloimmat hevoset ja niistäkin ainoastaan tasajuoksijat. Ratsastettavat matkat ovat hyvin pitkät, vähintään kaksikymmentä, usein neljäkinkymmentä kilometriä; ratsastetaan määrättyyn aron paikkaan, tutun kukkulan tai haudan luo, ja palataan samaa tietä. Seitsen-, kahdeksan-, enintään kymmenvuotiset pojat istuvat satulassa ratsuja ohjaamassa ja tekevät sitä merkillisen taitavasti. Palaaville hevosille ratsastetaan hitaasti vastaan; sille kilparatsulle, jolla on paras toivo voittaa, annetaan apua eli "guturmaa" siten, että ratsastetaan sen luo sivulta, otetaan ratsastava lapsi pois seljästä, koetetaan sitte ottaa kiinni ratsustimista, jalustimista, harjasta ja hännästä ja siten viedään se ajamattomain ratsujen keskessä enemmin vetämällä kuin ohjaamalla perille. Palkinnot ovat hyvin erilaisia, mutta kaikki lasketaan hevosarvon mukaan. Kaksi tai kolme tuhatta hopearuplaa ensimmäisenä palkintona ei ole lainkaan harvinaista; rikkaat panevat satakin hevosta yhdeksi palkinnoksi. Nuoria tyttöjä voi myöskin olla palkintoina sillä tavalla, että voittaja saa naida hänet suorittamatta tavallisia lunnaita.

Sill'aikaa, kuin kilpahevot ovat juoksemassa, harjoittelevat tavallisesti ihmisetkin voimiansa. Kaksi miestä riisuu päällysvaatteensa, paljastaa yläpuolen ruumistaan ja ryhtyy painiskelemaan. Rynnäkkö tapahtuu hyvin monella tavalla. Molemmat taistelijat tarttuvat toisiinsa kiinni, kumartuvat syvälle alas ja vastakkain pyörivät, toinen toistaan yhä tarkastellen ja koettaen torjua jokaista vale- tai tosi rynnäkköä, kunnes toinen yht'äkkiä ponnistaa koko voimansa ja heittää toisen maahan, jos hän ei arvaa pitää varaansa. Toiset ryhtyvät heti rynnäkköön, mutta kohtaavat niin voimakasta vastarintaa, että saavat pitkän aikaa painiskella ennen, kuin toisen onnistuu voittaa toinen. Katsojat kiihottavat, kiittelevät tai moittivat, rohkasevat ja pilkkaavat, lyövät samalla keskenään vetoa ja joutuvat sitä enemmän kiihkoihinsa, mitä enemmän voitto kallistelekse milloin kummankin puolelle. Viimein kaatuu toinen maahan, joutuu koko katsojajoukon naurettavaksi ja on nöyryytetty ja häpeissään, ehkäpä syvimmässä sydämmessään kiukuissaankin; kaikki huutavat niin, että ilma tärisee, kangaskappaleita, vaikkapa karttuuniriepuja paremman puutteessa revitään vetojen sovitukseksi, moitteita ja kiitoksia kuuluu sekaisin ja leikkitaistelu on päättynyt, jos voitettu ei yht'äkkiä vielä hyökkää, kiukkuansa tyydyttääkseen, voittajansa päälle. Melutta, huudotta ja riidatta taistelu ei koskaan pääty, mutta ei siitä myöskään koskaan synny tappelua.

Kirgiisien ritarillisiin harjoituksiin on myöskin metsästys luettava. Tietoon saatua sutta ajaa kirgiisimetsästäjä niin innokkaasti ja niin hellittämättä, että ei malta pitää lukua, vaikka hurjassa ratsastuksessa kahta pahemmin pureva pakkanen palelluttakoonkin häneltä kasvot ja kädet, ja jos vain hänen ratsunsa ei alla kokonaan uuvu, niin hän viimein aina ihan varmaan iskee raskaalla nuijallaan pedon hengettömäksi. Vielä enemmän kuin sellaista ajoa rakastaa hän metsästystä kotkien ja susikoirain avulla. Kuten esi-isänsä muinoin osaa hänkin kesyttää vuorikotkan; kantaen sitä rukkasilla vahvasti turvatulla kädellään satulaan kiinnitetyn puutuen nojassa ratsastaa hän soveliaille kukkuloille, joilta voi nähdä laajalle ylt'ympäri, ja antaa kumppaniensa ajella lähiaroa. Sillä tavalla pyydetään sutta ja kettua, tahi niin kauan, kuin kotka ei ole vielä kylliksi harjautunut, murmelieläintä ja kettua. Erityistä opettamista kotka ei tarvitse; kaikki, mitä opetetaan ja täytyy oppia, on vain se, että kotka, joka on hyvin pienenä otettu pesästä ja jota metsästäjä itse on ruokkinut, palaa herransa huudosta hänen luokseen; perinnäinen tottumus kyllä tekee kaiken muun. Heti, kuin metsästyskumppanit saavat ajetuksi liikkeelle ketun, ottaa metsästäjä linnulta peitteen päästä ja päästää sen kahleista ja heittää ilmaan. Kotka levittää siipensä, alkaa lennellä, nousee kierteisesti yhä ylemmäksi, huomaa hädissään laukkaavan ketun, lentää sen jäljestä, syöksyy, siivet puoleksi levällään, kynnet eteen päin ojennettuina, viistoon alas ja iskee kyntensä ruumiisen; kettu puolestaan kääntää raivokkaasti päänsä, tarttuakseen terävillä hampaillaan viholliseensa, ja kotka on hukassa, jos se onnistuu. Mutta melkein jokaisessa voimakkaassa ja rohkeassa kotkassa on perinnäisenä tuolla tavoin uhkaavan vaaran tunne ja samoin taito torjua sitä. Juuri silloin, kuin kettu kääntää päänsä, irroittaa kotka kyntensä, ja seuraavana silmänräpäyksenä iskeytyvät ne uhrin silmille. Luo ajaa lennättävän rakkaan herran riemuhuuto kehoittaa kestäväisyyteen ja tuossa tuokiossa makaa kettu avuksi rientäneen metsästäjän iskemänä kuolemaisillaan maassa. Moni kotka tosin ensi yrityksessä saa hengellään maksaa rohkeutensa, mutta jos sille ensi isku onnistuu, se kohta tulee niin taitavaksi, että se voidaan päästää sudenkin kimppuun. Sitä kohtaan kotka alusta asti menettelee paljon varovammin, vaikka muuten saman säännön mukaan; suden suuruuskin jo saattaa kotkan käsittämään, että siinä nyt on vielä paljon vaarallisempi peto edessä. Kuitenkin kotka oppii hänetkin voittamaan ja hänen, kuten hänen herransakin, maine leviää laajalle, ja maineen kanssa nousee hänen hintansakin. Kotka, joka iskee ketun, maksaa kolme- tai neljäkymmentä ruplaa, mutta sellainen, joka osaa voittaa suden, maksaa kaksi ja kolmekin kertaa sen verran, jos herransa häntä muuten myö mistään hinnasta. Kahdella kotkalla ei voida metsästää, koska toinen aina häiritsisi toistansa; on yksikin usein niin kiihkeä, että tekee metsästäjälle avun antamisen hyvin vaikeaksi taikka, kuin peto sen kynsissä kuolee, ei hyvällä päästä sitä enää irti.

Jos jo kotkallakin metsästäessä täytyy osata kaikki ratsastustemput, niin vielä suurempaa taitoa tarvitaan, kuin kirgiisi susikoirineen lähtee ajamaan anttilooppeja. Kuin nuolet syöksyvät nämä jotenkin pitkäkarvaiset koirat, milloin vain näkevät jonkun noita etsittyjä märehtijöitä ja yli kivien ja louhikkojen ajaa lennättävät ratsastajat jäljestä, kunnes yhdessä koirain kanssa saavuttavat nopeajalkaisen riistan. Jos joku sellaisessa ratsastuksessa kaatuu tai putoaa satulasta, häntä vain vähän säälivästi ja pilkallisesti nauretaan, mutta ei suinkaan ehditä katsoa, tapahtuiko hänelle muutakin onnettomuutta; ohitse käy hurja ajo täyttä vauhtia.

Kirgiisit eivät vuorillakaan metsästäessä luovu satulastansa. Näyttipä komealta kuin Arkat-vuoristossa ajajat, joiden piti ahdistaa villilampaita meidän pyssyjemme kantomatkalle, läksivät vaaralliselle retkelleen. Siellä täällä korkeimmilla huipuilla, laaksoissa, notkoissa ja rotkoissa niiden välillä, milloin ilmestyi, milloin katosi ratsastaja toisensa perästä, välistä näkyen selvään pilviä vasten, välistä taas peittyen kallioiden taa tai ikään kuin haihtuen louhikkoon. Ei yksikään laskeutunut pois hevosen seljästä, ei kukaan vitkastellut silmänräpäystäkään tietä valitessaan; heidän oli helpompi vuoristossa ratsastaa kuin astua.

Paitsi uljaan rohkea, on metsästäjä myöskin kestäväinen. Hän ei osoita kiitettävää hellittämättömyyttä ainoastaan hevosen seljässä, vaan myöskin hiipimällä vaaniessaan riistaa. Että hän päiväkaudet seuraa yksiä jälkiä, ei ole mikään ihme, hänelle kuin ratsastus on huvia; mutta sytykepyssy kädessä, jollaista hän yhä vielä käyttää yhtä usein kuin muita parempilukkoisia, ryömii hän kuin hiipivä kissa puolen virstaa maassa, vaanien tuntikausia myrskyssä ja rajuilmassa riistaa, kunnes pääsee pyssyn kantomatkalle. Hän ei koskaan ammu pitkän matkan päästä eikä tukematta pyssyä sen kiintonaiselle haarukalle; mutta hän tähtää tarkkaan ja osaa ampua luotinsa oikeaan paikkaan.

Kirgiisi kyllä on kestäväinen, hellittämätön ja väsymätön ratsastajana, metsästäjänä ja paimenena, vaan yhtä vastenmielisesti hän ryhtyy muihin toimiin. Hän kyllä harjoittaa myöskin maanviljelystä, mutta erittäin kurjalla tavalla eikä koskaan enempää, kuin on välttämätöntä. Maan muokkaaminen on hänestä halpaa kuten mikä hyvänsä muukin työ, joka ei kuulu karjan hoitoon tai laumaeläinten käyttämiseen hyödyksi. Hänellä on erinomainen taito käyttää vettä maan kastelemiseen, erittäin harjautunut silmä huomaaman sopivat paikat ja hän myöskin osaa ilman mittauspöytää ja vatupassia kaivaa sopivat kastelu-ojat; mutta ainoastaan poikana hän mielellään taipuu tekemään sellaisia töitä ja, jos hän kerran pääsee jonkin verran varoihin, hän ei enää koskaan koske kuokkaan eikä lapioon. Vielä vähemmin hän mielellään ryhtyy mihinkään käsityöhön. Hän kyllä osaa valmistaa nahkaa ja siitä tehdä kaikenlaista satulatyötä sekä sievistellä niitä rauta- ja hopeakoristuksilla, jopa takoa veitsiä ja aseita ja yleensä tehdä kaikki tarpeelliset kalunsa; mutta ei hän koskaan ryhdy sellaiseen työhön ilolla, vaan aina vastahakoisesti. Kuitenkaan hän ei ole mikään laiska eikä kevytmielinen, vaan hyvin ahkera ja luotettava työmies, ja jos saadaan työhönsä hänen taitava kätensä, niin harvoin on syytä olla häneen tyytymätön.

Paljon arvokkaampana pitää kirgiisi henkistä työtä kuin ruumiillista. Hänen vilkas ja elävä henkensä vaatii toimintaa; sen tähden hän rakastaa sekä kaikenlaista kevyttä että myöskin vakavaa puhelua ja ajan viettoa, paraastaan ehkä siitä syystä, että olisi jotakin vaihtelua päivä- ja vuosikausien muuten yhtäläisessä yksitoikkoisuudessa Sen tähden hän mielellään juttelee heimolaistensa kanssa ja saattaa puheliaisuudellaan, joka usein muuttuu ihan lörpöttelyksi, tulla oikeaksi kiusaksi vieraalle. Siihen puheliaisuuteen liittyy vilkas tiedon halu, joka tosin usein sekin turmeltuu pelkäksi uteliaisuudeksi, sillä "punakieli" ei tahdo eikä saa olla jouten. Mitä vain tuuli lennättelee pitkin aroa, kaikki kirgiisin herkkä korva huomaa ja kaikki "punakieli" pukee sanoiksi. Jos missä hyvänsä puhutaan mitä hyvänsä, jota kirgiisi voi taikka ei voi ymmärtää, jos, tarkoitan minä, vain puhutaan hänelle ymmärrettävää kieltä, niin hän ei ollenkaan aristele kutsuttuna tai kutsumatta tunkeutua jurtalle asti, jossa hän painaa kuuntelemaan tarkistaneen korvan seinää vasten, että ei yksikään tavu menisi hukkaan. Olla kertomatta tapausta, joka hiukankin poikkeaa jokapäiväisestä elämästä, tai mitä tapausta ja kertomusta hyvänsä tai säilyttää jotakin salaisuutta on kirgiisille kerrassaan mahdotonta. Onko sitte jalo ratsu, jolla hän risteilee aroa, vaiti, kuin huomaa jotakin, johon sen huomio kiintyy; onko lammas tai vuohi vaiti, kuin tapaa vertaisiansa; onko vaiti leivo noustessaan aron pinnalta istumasta? Ja aron herranko sitte pitäisi olla vaiti? Ei koskaan! "Puhu vain, punakieli, puhu niin kauan, kuin vielä olet elossa; kuoleman jälkeen olet sitte vaiti." Loppumatta virtaa sisällysrikasta puhetta kirgiisein huulilta. Ei koskaan kaksi ratsastele ääneti vierekkäin, kestäköönpä matka vaikka monta päivääkin; aina, lakkaamatta puhelevat he keskenään, aina on heillä jotakin lörpöttämistä, jotakin ilmoittamista toinen toiselleen. Tavallisesti ei tyydytäkään kahden kesken ratsastamiseen, täytyy olla kolme tai neljä yksissä matkaamassa niin kauan, kuin suinkin tiet soveltuvat yhteen. Tämä ratsastustapa on heihin niin syvälle juurtunut, että heidän hevosensakin ihan itsestään tunkeutuvat vierekkäin ja että europpalaisella on täysi työ sitä estäessä. Jurtassa, joka on täynnä kirgiisejä, surisee kuin mehiläispesässä, koska jokainen tahtoo puhua ja koettaa kaikin tavoin riistää itselleen suun vuoroa.