Kaikki vuorikaivoksiin tuomitut tuodaan sinne jalkaraudoissa, ja heidän täytyy kahleissaan tehdä samaa työtä, kuin muut vapaat kaivosmiehet. Ymmärtäväinen päällysmies, jonka valvonnan ja käskyn alaisina he ovat, kohtelee heitä jo siitäkin syystä hyvästi, että hänen ja hänen perheensä elämä olisi turvattu; sillä hänellä ei ole niin suurta miesvoimaa, kuin hän kapinan tukeuttamiseksi tarvitsisi, jos se syttyisi. Tuomitun rikos on hänelle tietty; sen tähden hän ei huoli keltään kysellä hänen entisyyttänsä. Pitkän ajan kuluttua enin osa näistä pahantekijöistä vapaasti ja ihan itsestään avaa hänelle sydämmensä ja pyytää rangaistuksen lievitystä. Jokainen näistäkin tuomituista saa tuoda perheensä mukanaan tahi täällä esteettömästi rakentaa uuden. Jos hän vielä sillä tavalla kuuluu ihmiskunnan yhteyteen, niin hänessä useimmiten herää katumus ja samalla toivo, ja toivosta kasvaa halu saada unhottumaan, mitä ennen on tapahtunut. Hän tekee vuoden kaksi työtä kahleissa, käyttäytyy hyvästi ja saavuttaa luottamusta. Hänen esimiehensä otattaa häneltä pois raudat. Hän pysyy uskollisena päätöksissään, tekee ahkerasti yhä edelleen työtä ja alkaa elättää perhettänsä. Perhe pitää häntä tässä maassa, jota hän alusta niin sanomattomasti pelkäsi; hän huomaakin sen paremmaksi mainettansa ja alkaa tulla tyytyväiseksi. Silloin on hetki tullut antaa hänet takaisin yhteiskunnalle. Virkamies neuvoo häntä asettumaan talonpojaksi. Vuosia on kulunut hänen pahasta teostaan; se on hänen muistissaan enää vain, pahana unena. Edessään näkee hän vaurastuvan talon, takanaan kahleet. Kotipaikkansa on hänelle tullut vieraaksi, hän on tottunut tähän uuteen vieraaseen maahan. Hänestä tulee talonpoika, hän tekee työtä, elää ja kuolee parantuneena ihmisenä. Silloin loppuu hänen lastensakin tuomio. Vapaina Siperian kansalaisina viljelevät he edelleen hallituksen lahjoittamaa maata. Tämä ei ole mitään mielikuvitusta, vaan ilmeistä totta.
Tosin kyllä eivät kaikki tuomitut tyydy kohtaloonsa. Äkeissään siihen ja koko ihmiskuntaan, tyytymätönnä kaikkeen, kyllästyneenä työhön, ehkäpä ikävissään kotiin tai ainakin vapauteen miettii hän yksin tai jonkun toisen taikkapa useampainkin kanssa pakoa. Viikkoja, kuukausia, vuosikausia tähystelevät he sopivaa hetkeä; toinen kertoo toiselleen tarkkaan ja moneen kertaan koko elämänsä historian, kuvaelee pienimpiin yksityiskohtiin saakka kotikylänsä, seudun, lapsuutensa kodon, luettelee hänelle sukulaistensa nimet, kaikki kylän asukkaat, naapurikylät, lähimmät kaupungit, ei unhota mitään, vaan painaa kaikki hyvin tarkkaan; toisen muistiin; sillä hän tahtoo vaihtaa nimeä, että olisi vaikeampi tuntea häntä, jos hänet saataisiin kiinni. Toinen tekee ihan samoin. Seppä lahjotaan ja taivutetaan suostumaan pakoon tai ryöstetään häneltä, jos niin täytyy, kelvollisia kaluja, joilla katkoa kahleet. Kevät on tullut ja sovittu määräpäivä; pakeneminen on hyvin helppo vuorikaivosten oloissa; muutamaan tuntiin ei suinkaan arvata ketään kaivata. Jos pakolaiset kerran pääsevät metsään, niin he ovat turvassa kiinni joutumiselta, vaikka ei aina vaaroilta. Sillä täällä syntyneen tunguusin tai jakutin turkki välähtää, hänen ajellessaan metsissä otuksia, karkulaisen silmiin paljon paremmalta kuin hänen omansa ja sen tähden hyvin houkuttelevalta, ja tarkka luoti päättää sen turkin tähden ihmisen päivät ilman mitään omantunnon vaivoja. Paitsi sellaista yhtymistä pakolaisilla tuskin on mitään esteitä. Joka siperialainen joko synnynnäisestä hyväntahtoisuudesta tai väärin käytetystä armeliaisuudesta, ehkäpä myöskin pelosta tai hitaudesta pikemmin auttaa pakolaista, kuin häntä estää. Kaikissa tai ainakin useimmissa tien varrella olevissa kylissä asettavat talonpojat avonaisen ikkunan eteen suuren astian maitoa, leipäkannikan ehkäpä lihaakin, yöllä kulkevia pakolaisia varten, että heidän ei tarvitsisi varastaa. Niin kauan, kuin pakolainen ainoastaan ottaa, mitä hänelle siten vapaasti tarjotaan, tahi pyytää tai kerjää, mutta ei tee mitään luvatonta, ei varasta eikä ryöstä, niin kauan ei edes kylänvanhinkaan ole huomaavinansakaan, vaikkapa yöllä tuntemattomia ihmisiä kulkee läpi kylän, ottaen tuota "onnettomille" aiottua ruokaa ja leväten lämpimissä, aina syrjään rakennetuissa saunoissa. Ja vaikkapa joku onneton keskipäivälläkin kerjäisi, ei häntä ilmaista, ja vaikka hän pyytäisi suitsiakin, niin hänelle annetaan, jos vain sattuu liikenemään. Mitä hän suitsilla tekee, arvataan kyllä. Kylän lähellä on joukko hevosia ilman mitään paimenta, vaikka susia ja karhuja kyllä saattaa olla lähellä. Sinne menee pakolainen, pistää kelpo oriille suitset päähän, hyppää selkään ja ratsastaa mukavasti pois.
"Nikolai Aleksandrovitsh", ilmoittaa joku hevosen omistajalle, "joku onneton juuri läksi ratsastamaan sinun paraimmalla hevollasi; Romanovskojaan päin hän näkyi lähtevän. Pitäisikö häntä ajaa takaa?"
"Mitä vielä", vastaa Nikolai, "kyliä hepo palaa itsestäänkin. Joku onneton sen varmaankin vei. Ratsastakoon hän kyllikseen."
Hepo kyllä palaakin, sillä Romanovskajan tuolla puolen onneton vaihtaa sen toiseen ja ratsastaa sillä edelleen, ja entinen hepo hyvillään juoksee tuttua tietä kotosalle.
Näin autettuna ruualla ja kyydillä saapuu yhdeksänkymmentä sadasta karanneesta tuomitusta Tjumeniin, Permaan, jopa Kasaniinkin asti. Jos heillä olisi vähäkin maantieteen taitoa eivätkä aina kulkisi kotoansa kohti samaa tietä kuin sieltä Siperiaan, niin he hyvin usein pääsisivät perille. Mutta nyt otetaan Tjumenissa, Permassa ja Kasanissa taas kiinni melkein kaikki pakolaiset. Ja vaikkapa nimensä vaihtanut ei hämmennykään tai toinen ei tiedä mitään vastata mihinkään kysymyksiin, niin ei se nimenvaihto eikä itsepintainen tietämättömyys juuri ketään pelasta tuomiosta uudestaan Siperiaan eikä selkäsaunasta, joka annetaan jokaiselle kiinni saadulle karkaajalle. Hän saa matkustaa samaa tietä kuin ennen pahantekijänä, ja määräpaikkaan saavuttuansa hän ehkä heti taas koettaa uutta pakomatkaa. Moni tuomittu on, kuten meille kerrottiin, neljä, viisi, jopa kuusikin kertaa vasten tahtoaan siten vaeltanut läpi suurimman osan Siperiaa.
Nopeammin kuin näiden parantumattomani pakolaisten retket loppuu niiden vaelteleminen, jotka matkalla varastavat tai tekevät muuta rikosta. Silloin muuttuu talonpoikain välinpitämättömyys kostonhimoiseksi vihaksi. Kaikki vakinaiset maanviljelijät lähtevät takaa ajamaan ja karkulainen on hukassa, jos ei erityinen onni häntä pelasta. Jos hänet saadaan kiinni, niin ei mikään pelasta häntä tuskallisesta kuolemasta. Sitte löytyy vain ruumis, jossa ei näy mitään väkivaltaisen kuoleman merkkejä. Ruumis haudataan, sen löytö ja hautaaminen ilmoitetaan velvollisesti virastolle, se lähettää tiedon kuvernöörille ja tämä vuorostaan kenraalikuvernöörille; mutta kansan koston uhriksi joutunut pahantekijä on jo aikaa ennen mädännyt, kuin piirilääkäri voi saapua paikalle, jos hän sinne lähteekään. Ketä kosto kohtasi, ei tiedetä. Sillä tavalla katoaa nykyään, eikä hallituksen käskystä, joku tuomittu, jonka lopusta ei kukaan eikä mikään virasto tiedä mitään. Jokainen tuomittu, joka Siperiaan saapuu, tietää, mitä hänelle tulee, jos hän pakolaisena varastaa tai tekee muuta rikosta. Ja sen tähden eletään täällä tuhansien pahantekijäin keskellä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla hyvänsä, ehkäpä paremmassakin kuin suurissa kaupungeissa, joita ihmiskunnan roskajoukko saastuttaa.
Olen koettanut piirtää tarkkaa kuvaa oloista sellaisina, kuin ne nykyään ovat tai vuonna 1876 olivat. Minun tarkoitukseni ei ole ollut niitä lievittää eikä kaunistella. Siperiaan siirtäminen pysyy täst'edes kuten tähänkin asti kovana rangaistuksena, ja sitä kovemmalta se tuntuu, mitä sivistyneempi, tuomittu on, ja kenen hyvänsä sivistyneen ihmisen silmissä se kyllä näyttää kauhealta. Mutta Siperiaan siirto ei ole olevakaan mitään muuta kuin rangaistus, ja sen tähden sen pitää kohdatakin sivistynyttä kovemmin kuin sivistymätöntä. Tästä periaatteesta voidaan kyllä väitellä, mutta ei sitä voida kokonaan hyljätä.
Tutkimusmatkoja Tonavalla.
Unkari on vanhastaan ollut Saksan linnuntutkijain ikävöitynä luvattuna maana ja sinä se ainiaan pysyy. Sillä on sopivampi asema kuin millään muulla Europan maalla Pohjanmeren ja Mustanmeren, Itämeren ja Välimeren välillä. Se ulottuu toisella puolen suureen Itä-Europan tasankoon ja toisella Alppeihin ja siinä on kaikenlaisia asuma-aloja, Pohjolan ja Etelän seutuja, aroja ja vuoristoja, metsiä, suuria jokia ja soita. Sen kaiken tähden siellä onkin sekä vakinaisille että vaelteleville ja muuttolinnuille, kaikille yhtä hyviä etuja ja viehättävyyksiä ja sen tähden siellä myöskin on hyvin rikas lintumaailma, jollaista tuskin on missään muussa meidän maanosamme maassa. Sen rikkauden innokkaat kuvailut etevimpäin tutkijain ja mestarien kynästä myöskin enentävät ja vahvistavat Saksan kaikkein linnuntutkijain niin sanoakseni synnynnäistä ikävöimistä sinne. Mutta kumma kyllä harvoin saksalaiset käyvät siinä kauniissa, rikkaassa maassa, vaikka se onkin niin lähellä.