Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Minäkin olin nähnyt ainoastaan sen pääkaupungin ja sen verran muuta maata kuin rautatievaunujen ikkunasta voi nähdä; sitä vilkkaampana eli minussa tuo sama ikävä. Se oli tuleva tyydytetyksi, mutta sitä elävämpänä se sitte jälleen heräsi. Ei kukaan rangaistuksetta käyskentele palmujen alla, sanotaan, eikä kukaan lintujen tuntija voi olla ikävöimättä uudestaan Frushkagoraan, jos saa kerran oleskella siellä joitakuita toukokuun päiviä.

"Lähdettekö", kysyi minulta armollinen suojelijani, perintöruhtinas Rudolf, "Etelä-Unkariin kotkia ammuskelemaan? Minulla on tarkka tieto parista kymmenestä kotkanpesästä, ja luulenpa saavamme oppia paljonkin siellä käydessämme, jos vain ahkerasti tarkastelemme."

Kaksikymmentä kotkan pesää! Kun on vuosikausia ollut kahlehdittuna Pohjois-Saksan autiuteen ja osaa vähänkin kuvitella mielessään sellaisia tapauksia linnuntutkijan retkiltä, niin kylläpä arvaa, millä suurella ilolla suostuin. Kaksikymmentä kotkanpesää Wienin seuduilla, lähellä Pestiä; enpä suinkaan olisi ansainnut isäni nimeä, jos olisin pysynyt välinpitämättömänä! Lyhyiksi hetkiksi supistuivat päivät kaikenlaisissa varustuksissa ja viikoiksi pyrkivät ne pitenemään malttamattomuudeksi, jolla lähtöä odottelin.

Pieni, mutta iloinen, toimelias ja hyvää menestystä toivova oli seurue, joka toisena pääsiäispäivänä 1878 läksi Wienistä. Paitsi korkeaa herraamme ja hänen ylhäistä lankoansa oli metsästyskumppaneina ainoastaan ylihovimestari kreivi Bombelles, Eugen von Homeyer ja minä, nopeakulkuisessa, mukavassa höyryveneessä, joka päiväkauden kuluttua vei meitä jo Pestin tuolla puolen "sinisen" Tonavan suuta kohden. Keväisen aamuauringon valossa oli muhkea Ofenin keisarillinen linna edessämme; kevään ensi vihannuus loisti Bloxbergin puutarhoista, kuin aamulla varhain läksimme Unkarin pääkaupungista.

Sitä joen osaa, jota nyt kuljimme, ei käy verrata Reinillä, ei Ylä-Tonavalla eikä, kuten sanotaan, Ala-Tonavallakaan matkustukseen. Muutaman kilometrin päässä kaksoiskaupungin alapuolella mataloituvat rannat; nopeasti alenevat varsinkin oikean jokirannan vuoret tavallisiksi kunnaiksi ja ainoastaan sinertävän etäällä näkyy vielä kohtuullisen korkeita piirteitä ikään kuin vähän aaltoilevan. Vasemmalla rannalla leviää avara tasanko. Harhaileva katse ei näe sen toista laitaa eikä muuta kuin yksitoikkoisuutta; tuskin suuret rikkaat kylätkään voivat sitä vetää puoleensa. Siellä täällä nojaa paimen omituisessa puvussaan paksua sauvaansa vasten; mutta ei hänellä ole paimennettavana hyväsävyinen lammaskatras, vaan röhkiviä harjaksen kantajia vilisee päivettyneen miehen ympärillä tai makaa rivittäin mukavassa rauhassa. Tulvan täyttämien lätäkköjen päällä leikittelee töyhtöhyyppä; laajoilla aukeilla paikoilla liitelee sinihaukka; jyrkkiin rantaäyräihin kaivamiensa pesien edessä lipuvat törmäpääskyt ylös alas; lukemattomien laivamyllyjen pärekatoilla astuskelevat västäräkit purstoaan viiputellen; vedestä nousee meluten sorsia ja merimetsoja; sen pinnan päällä risteilee haarahaukkoja ja variksia. Jotenkin sellainen on tämän seudun kuva.

Kohta muuttuu taas maisema. Yhä enemmän alenee tasanko, joka ennen muinoin on syntynyt juuri joen kautta ja jossa nyt joella on syvä uomansa. Avaroille, laitureilla, vielä suojelemattomille aloille, jotka joka tulvan aikaan jäävät veden alle, jakautuu joki lukemattomiin, enimmäkseen myöskin nimettömiin haaroihin. Rehevä metsä peittää rantoja ja haarakkeiden välisiä saaria. Tiheät rantavesakot estävät näkemästä syvemmälle metsään, joka peninkulmia laajalti piirittää näköalaa. Kaikessa yksitoikkoisuudessaan kuitenkin vaihtelevia kuvia syntyy ja haihtuu, muodostuu, kiertyy ja hajoaa, mikäli laiva kääntelehtää joessa. Metsät ovat pajuja, valko-, hopea- ja mustaa haapaa, jalavaa ja tammea, ensimainittuja paljon — runsaammin, toisia niukalti seassa. Korkeammalle tiheää rantavesakkoa, joka on melkein yksinomaan pajua, ylenevät vanhemmat saman lajiset puut; etempänä metsäin sisällä, jotka paikoittain ulottuvat kauaskin maan sisään, nostavat suuret hopea- ja mustat haavat sieviä latvojansa, ojentelevat vanhat, myhkyräiset tammet kuivia latvaoksiansa ilmaan. Puhkeavista pajunvesoista aina kuoleviin jättiläispuihin asti näkee yksi ainoa katse kaikkia puuelämän eri asteita: elämään syntyviä, siemenestä puhkeavia, vahvistuvia, täydessä kasvussa olevia, kuivalatvaisia, taivaallisen tai maallisen tulen kaatamia ja puoleksi hiiltyneitä, maassa makaavia, mätäneviä puunrunkoja. Välissä välkkyy juoksevaa tai seisovaa vettä; yllä on kaareva taivas. Salaperäisestä hämärästä kaikuu satakielen, peipposen sävelet, rastaan laulu, haukan tai kotkan huuto, tikan rummutus, korpin rääkyntä, haikaran kirkuna. Silloin tällöin avautuu hakkuun jäljeltä kiinni kasvamaton aukko läpi metsän ja antaa katsahtaa sen takaista etäistä maisemaa, oikean puolisen rannan avaraa tasankoa, etäisempää kukkulariviä, äärettömiltä näyttäviä vainioita, jotakin kirkonkylää tai kaupunkia. Kesällä, jolloin lehtien vihreys on jotenkin samanvärinen, myöhään syksyllä, talvella ja aikaisin keväällä, jolloin puut ovat lehdettöminä, tuntunee tämä jokivarsien maisema väsyttävältä; nyt tosin kaikki on myöskin yksimuotoista, mutta ei viehättämätöntä; sillä kaikki paju- ja haapalajit ovat nykyään nuoressa lehtipuvussa, enimmät myöskin kukoistuksessaan, joten metsät ainakin siellä täällä näyttävät oikein kirjavilta.

Ainoastaan joissakuissa paikoin on mahdollinen päästä syvemmälle sellaiseen metsään, se kun yleensä on vain ääretöntä suota. Jos joko kuivia polkuja tai vesiä myöten sinne kerran päästään, niin saavutaan ennemmin tai myöhemmin erämaahan, jollaista ei Saksassa ole. Sellaiset paikat, jotka ovat korkeimmalla joen pinnasta ja joissa maaperä on lihavaa, mudan sekaista, muistuttavat ensi katsauksella Saksan metsiköitä. Siellä lehmänkielot ovat mehukkaan vihreänä ja valkoisilla tuoksuvilla kukilla ihanasti koristettuna mattona, joka laajalti peittää maata. Mutta jo sielläkin rehottaa upeasti kasvavia nokkosia ja sinivatukoita niin runsaasti ja kaikenlaiset köynnöskasvit kiemurrellen niin kokonaan täyttävät metsiköt, että jalkamiehellä on melkein voittamattomia esteitä ja vastuksia. Toisissa paikoin on metsä oikeana ryteikkönä, josta ylenee jättiläispuita. Mahtavan isoja runkoja makaa vanhuudesta, myrskyn voimasta, salaman tai kevytmielisten paimenten tulesta kaatuneina vedessä mätänemässä, usein jo pohjana, josta kasvaa nuorta, rehevää vesakkoa; toiset vähemmän mädänneet sulkevat tietä. Putoilleita risuja, hienoja ja paksuja oksia on tuuli ajellut yhteen uiviksi saariksi ja niemekkeiksi, jotka pikku veneille ovat yhtä suurena vastuksena kuin kaalajan jaloillekin. Samanlaisia uivia kaislasaaria on pettävänä peitteenä aukeain vesien päällä. Mutaharjanteet, joissa pajun ja haavan siemenille on sopivaa maata, kasvavat läpipääsemättömiksi tiheiköiksi ja anastavat tilaa ruohokoiltakin, jotka peittävät monen neliöpeninkulman alan; nuoria ja vanhoja pajumetsiköitä on ruohometsikön sisässä tummempina pilkkuina. Mitä synkän metsän tiheiköissä, hetepaikoissa ja ruohokoissa lienee, jää tutkijan silmältä näkemättä, sillä ainoastaan metsän laiteita voi hän tarkastella, liikkuen leveitä vesiteitä myöten.

Sellaisessa seudussa aloimme metsästyksemme, joka ensi sijassa tarkoitti ilmojen valtiasta, kotkaa. Niitä ei ensimmäisenä matkapäivänä vielä lainkaan ollut meidän näkyvissämme, sitä vähemmin pyssyn kantomatkalla; sen sijaan kävimme vanhastaan kuuluisassa Adonyn haikarasaaressa, ja siinä meillä oli kyllin tilaisuutta tarkastella niiden hautomista. Kaksi miespolven aikaa on tämän saaren pitkissä puissa majaillut paljon kauemmin siellä asuskelleiden peltovaristen joukossa haikaroita ja merimetsoja, ja vaikka viimemainitut ovat kuusikymmenluvulta lähtein melkoisesti vähenneet, eivät ne sentään vielä ole kokonaan hävinneet. Neljä-, viisikymmentä vuotta sitte pesi täällä, Landbeckin arvion mukaan, noin tuhat paria yöhaikaroita, kaksisataa viisikymmentä paria harmaita haikaroita, viisikymmentä paria silkkihaikaroita ja sata paria merimetsoja. Nykyään ovat peltovarikset kerrassaan voitolla, viisisataa tai ehkä kaksituhattakin paria. Harmaita haikaroita lienee noin puolitoista sataa ja yöhaikaroita kolme- tai neljäkymmentä paria, silkkihaikaroita ei yhtään; ainoastaan merimetsot ovat säilyneet jotenkin yhtälukuisina kuin ennen. Kuitenkin helisi vielä vähintään kaikua entisestä elämästä, kuin nousimme saarelle, ja siellä täällä lienee elämä metsässä jotenkin yhtä vilkas kuin ennenkin.

Näköään paraimmassa sovussa elävät sellaisilla haikarasaarilla eri linnut yhdessä, vaan ei niiden kesken sittekään ole rauhaa eikä ystävyyttä. Toinen ahdistaa ja auttaa, verottaa ja elättää toista. Peltovaristen asuinpaikkoihin saapuvat haikarat, päästäkseen itse rakentamasta pesiä; varikset niitä rakentelevat ja antavat muuttolintujen tulla; ne tulevat ja varsinkin haikarat karkoittavat rakentajat pois pesistä, anastavat ne tai ainakin niiden rakennusaineet. Merimetsot vuorostaan kiistelevät haikaroilta tuota varastettua saalista ja rupeavat väkivaltaisiksi hallitsijoiksi tähän sekalaiseen hautomavaltioon. Mutta näiltäkin varkailta ja ryöväreiltä toiset taas varastavat ja ryöstävät; sillä varikset ja haukat, joita harvoin puuttuu sellaisista asuinpaikoista, elävät itse ja elättävät poikasiaan suurimmaksi osaksi niillä kaloilla, joita haikarat ja merimetsot tuovat naarastensa ja poikasiensa ravinnoksi. Erilajisten hautomalintujen ensi yhtyminen on vihamielinen. Ankarasti ja kauan siinä taistellaan, ja kymmenesti voitettu ryhtyy vielä yhdennentoista kerran taisteluun ennen, kuin taipuu välttämättömään kohtaloonsa. Aikaa myöten parantuvat olot sikäli, kuin tällaisen lintuvaltion eri lajit vähitellen huomaavat, että yhdessä olosta sentään on etuakin ja että tilaa on kyllä elää rauhallisina naapureina. Taistelut ja riidat eivät kuitenkaan koskaan lopu kokonaan, mutta varsinainen sota eri lajien kesken muuttuu vähitellen laimeammaksi, ainakin siedettäväksi. Totutaan toisiinsa ja käytetään vastustajan työkykyä hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Tapahtuupa niinkin, että ryöstöä kärsinyt seuraa ryöstäjää, jos se syystä tai toisesta valitsee toisen hautomapaikan.

Sekalaisen haikarajoukon näkö on erittäin puoleensa vetävä. "Tuskin on", kuten sitä Baldamus kuvailee, "vaihtelevampaa, viehättävämpää, kauniimpaa kuin nämä Unkarin suot lintumaailmoineen, katsottakoonpa sitte lintujen lukua tai niiden muodon ja värien ominaisuutta. Ken vain on nähnyt huomattavimmat näistä suon asujamista koolla astumassa, marssimassa, juoksemassa, kiipeämässä, lentämässä eli yhteensä elämässä, hänen totisesti täytyy myöntää, että sellainen lintujen elämä on ihmeellisen viehättävä." Tämä kuvaus on oikea silloinkin, kuin sillä tarkoitetaan köyhtynyttä Adony-saarta. Vaikka ennen muinoin hyvin rikas lintumaailma onkin paljon vähennyt, niin yhä siellä vielä sentään on tuhansia. Isoilla metsän aloilla on jokaisessa suuressa puussa pesä, monessa pari- kolmekymmentäkin, ja sellaisissa puissa sekä niiden ympärillä on monenlaisten asujanten elämää ja vilinää. Pesissä istuvat hautomassa peltovaristen, harmaiden ja yöhaikarain ja merimetsojen naarakset, katsellen tummilla rikkikeltaisilla, veripunaisilla ja vihreillä silmillään häiritsijää, joka lähestyy heidän pyhyyttänsä. Jättiläispuiden korkeimmilla oksilla istuu ja kiipeilee ja päällä ilmassa räpyttelee, lentää ja liitelee mustia, ruskeita, yksivärisiä ja kirjavia, loistottomia ja loistavia lintuja; ylempänä kiertelevät haukat; runkoja nakuttelevat tikat; päärynäpuun kukista etsivät jokapäiväistä leipäänsä siloiset, notkeat kertut, lehtiverhoon jo pukeutuneen kirsikkapuun latvoista peipot ja uunilinnut. Muutamissa paikoissa niin ihmeen ihana lehmänkieloverho on laajalti likautunut lintujen jätteistä, rikkoutuneista munista tai munankuorista sekä mätänevistä kaloista, joita on putoellut pesistä.