Pohjoisnavalta päiväntasaajalle: Helppotajuisia esitelmiä

by Alfred Edmund Brehm

Rankkasateessa saavuimme pimeän tullessa mukavaan laivaamme. Sateinen oli seuraava aamukin, pilvinen koko päivä ja verraten huono metsästysonni. Se kaikki kiiruhti meitä matkustamaan edelleen, vaikka kyllä nämä Bellyen alueella vietetyt päivät olivatkin viehättävät ja vaikka luultavasti vielä olisi hyvästi kannattanut täällä tarkastella ja koota muutamia päiviä. Tuota pikaa kynteli nopeakulkuinen laivamme Tonavan pintaa myötävirtaan. Muutamien tuntien kuluttua olimme jo Draueckissä Draun suussa, joka joki näyttää siitä lähtein määräävän myöskin Tonavan suunnan. Suurenmoisin jokikuva, kuin koskaan olen nähnyt, on silmäin edessä: avara vesilakeus, eteläisenä rajana viehättäviä kukkuloita, kaikilla muilla puolilla verrattomia rantametsiköitä. Ei pääjoen virtaa eikä sivujoen uomaa voi siinä erottaa; koko vesiala näyttää järveltä, jonka ranta on ainoastaan tuon kukkulajonon puolella selvään huomattavana; siellä missä muuten on vähäkin aukkoa, näkyy vihreäin metsäin välitse yhä uutta vettä, tiheikköä ja ruohokkoa; varsinkin ruohokko, joka peittää monen peninkulman laajuista Hullon suota, näyttää äärettömällä. Suuren suuret puunrungot, joita molemmat joet ovat tänne kuljetelleet ja ainoastaan osaksi peittäneet, näyttävät perin omituisilta, ikään kuin muinaismaailman entiseläimet kohottaisivat suomuksista ruumistaan hiukan näkyviin mustista laineista, sillä tumma, melkein musta on "sinisen" Tonavan vesi meidän laivamme kulkiessa tästä. Harmaanmustina ja mustansinisinä riippuvat ukkospilvet taivaalla, näköään myöskin metsäin sisällä ja välissä, joiden vihreys vivahtelee sataväriseltä, ja samoin riippuu niitä pilviä tasaisten, kellertäväin ruohokkojen päällä. Ukontulet leimahdellen valasevat kirkkaasti koko kuvaa, sade kohisee, jyrinä jymähtelee aina välistä, myrsky ulvoo korkeiden puiden latvoissa, kaivelee vedenpintaa ja kaunistaa mustia aaltojen harjoja harmahtavan valkoisella vaahdolla. Mutta kaakon puolella puhkasee aurinko mustan pilven, reunustaa sen purpuralla ja kullalla, kirkastaa ja valasee sen niin, että syvät varjot näyttävät vielä mustemmilta, ja välkkyen säteilee kirjaville kukkuloille, jotka loitoimpana kohoavat vuoristoksi. Siellä näkyy myöskin ravintoloita ja kyliä, jota vastoin täällä lähellä ainoastaan joku keilamainen, ruokoverhoinen kalastajanmaja kohoaa muun alkuperäisyydessään suurenmoisen ja nykyisessä valaistuksessaan ja elävyydessään sanomattoman viehättävän kuvan pinnasta.

Huomioon kiintyvä on lintujen vähyys ja yleensä koko tämän vesilakeuden autius. Ei yhtään lokkia liitele Tonavan pinnalla, ei yhtään tiiraa risteile, enintään nousee sieltä täältä joku sorsa vedestä. Silloin tällöin näkyy joku harmaa tai yöhaikara, merikotka, muutamia haarahaukkoja, mustia variksia ja korppia, ehkäpä vielä pikku joukko töyhtöhyyppiä. Siihen päättyy seudun lintujen luettelo.

Seuraavasta päivästä alkaen kuljeskelimme ihmeellistä seutua metsästellen ja tarkastellen. Sinertävät vuoret, jotka eilen olivat ukkosyön aikana kirkkaassa auringon paisteessa, ovat Frushkagoran kukkuloita, metsäistä, viehättävintä vuoristoa. Kreivi Rudolf Chotek on varustautunut ottamaan arvokkaasti vastaan korkeata metsästysherraamme. Cerevicin kylästä, jonka yläpuolella höyrylaivamme on levähtämässä, ajelemme joka päivä rotkoteitä pitkin, kiipeilemme ajaen, ratsastaen tai jalkaisin vuoriston kukkuloille ja joka ilta palaamme tyytyväisinä kotoomme, laivaan. Ihana kevät virkistää mieltä ja sydäntä ja isäntämme on niin väsymättömän huomaavainen, hyvä ja rakastettava, että Frushkagorassa vietetyt päivät tulivat ihanimmiksi koko matkalla.

Seutu, jota joka päivä kuljeksimme, on erittäin miellyttävä. Lähellä kylää leviää vainioita; niiden yläpuolella on viinitarhoja aina metsän rajaan asti; laaksoissa ja notkoissa kukoistaa ja tuoksuu nyt paraillaan lukemattomia hedelmäpuita, tehden koko seudun erittäin ystävällisen näköiseksi. Tien varrella, joka kaikkialla kulkee laaksoissa, kasvaa jyrkillä rinteillä tiheää pensaikkoa, ilahuttaen silmää runsaalla kukkarikkaudellaan, ja laakson pohjassa suikertelee puro, johon rinteiltä kaikkialta tiukkuu vettä. Ensimmäisiltä kukkuloilta näkyy erittäin kaunis maisema. Alhaalla edessä on sievä Cerecivin kylä, ja sen takana leveä Tonava ja toisella rannalla rantametsä, jonka takaa alkaa äärettömältä näyttävä Unkarin alava tasanko vainioineen ja niittyineen, metsineen ja soineen, kylineen ja kauppaloineen epävarmassa, vaihtelevassa ja juuri sen tähden niin lumoavassa valossa. Itään katsoessa kiintyy silmä Peterwardenin linnaan. Vainioilta lentelee ylös laulavia leivoja, pensaissa kaikuu lukemattoman monikertaisina satakielen sävelet, viinitarhoista kaikuu punataskujen ihana laulu ja korkealla ilmassa kiertelee kaksi korppikotka- ja kolme kotkalajia.

Vähän etäämmälle kuljettua katoavat joki, kylät ja vainiot, ja me itse katoamme johonkin tämän vuoriston salaiseen metsälaaksoon. Jyrkkinä pudottautuvat vuoriseinät molemmin puolin sinne alas. Tiheä, vaikka ainoastaan kohtuullisen korkea metsä peittää tätä vuoristoa kaikkialla. Tammia ja lehmuksia, jalavia ja vaahteroita on laajat alat, punapyökkiä ja orapuita toisin paikoin; laiteet ovat tiheää, matalaa pensaikkoa, jossa satakielipari asuu toisensa vieressä. Suurenmoisia näköaloja ei matkustaja saa palkakseen, jos kiipeää vuoriston korkeimmalle seljälle ja näkee pohjoispuolella edessään Unkarin, eteläpuolella Servian; mutta salaperäinen metsän siimes lumoaa sydäntä ja mieltä. Pääharjalta, joka enintään lienee yhdeksän sataa metriä korkea, haarautuu jotenkin kohtisuoraan molemmille puolin paljo poikkiharjanteita, jotka miltä puolen hyvänsä katsoen usein näyttävät aivan ihastuttavilta. Harjanteet rajoittavat laaksoja tai ympäröivät umpilaaksoja, joiden jyrkät seinät eivät missään kohden salli kaatuneiden puiden poiskuljetusta, jonka tähden sellaiset paikat ovatkin alkuperäisessä viileyden tilassa. Suoria, aina latvaoksiin saakka sileärunkoisia jättiläispyökkejä kohoaa mätänevästä lehtikasasta, johon metsästäjän jalka uppoaa aina polvea myöten. Myhkyräiset tammet ojentelevat polvikkaita latvahaarojaan ilmaan ikään kuin kutsuen kaikkia petolintuja rakentamaan sinne pesiä. Tuuheat lehmukset muodostavat laajoilla aloilla niin tiheän lehtikaton, että auringon säteet ainoastaan hiukan pääsevät väräjämään maahan. Laulurastas ja mustarastas, kuhankeittäjä ja punarinta-satakielinen, peipponen ja uunilintu ovat kaikkialla asuksivan satakielen ohella tässä metsässä tavallisia laulajia. Käki huutaa kevättervehdystänsä vuorelta vuorelle, palokärki ja tikka, pähkinänakkeli ja tiaiset, sepel- ja metsäkyyhkyset kuuluttavat ääntänsä.

Meidän metsästyksemme tarkoitti täällä paraastaan suurinta Europan petolintua kaappukotkaa, jonka pohjoisimpana asuinrajana Frushkagora näyttää olevan. Sen tavallisen lajin seuraan oli nyt, luultavasti Servian sodan onnettomain uhrien houkutuksesta, toinenkin suuri Europan korppikotka tullut, ja molemmat pesivät täällä ihan rauhassa, eläintiedettä ja eläimiä suosivan maanomistajan suojeluksessa. Minä tunsin nämä molemmat lajit aikaisemmilta matkoiltani, mutta kuitenkin minua hyvin ilahutti tarkastella niitä hautomapaikoillaan ja kuunnella sellaisen metsästyskumppanin kuin kreivi Ghotekin kertomuksia niistä. Sillä nytkin oli eläinelämän tutkiminen näillä retkillä päätarkoituksena. Paljo tehtiinkin nyt havaintoja ja näistä tutkimuksistamme selvisi moni meille kaikille vielä hämärä kohta näiden molempain jättiläislintujen elämästä.

Kaappukotka, jonka alueesen kuuluu Europan kolme etelänientä sekä Länsi- ja Keski-Aasia Indiaan ja Kiinaan saakka, on vakinaisena asukkaana Frushkagorassa, lentelee hautoma-ajan jälkeen mielellään loitommaksikin, Pohjois-Unkariin hyvin säännöllisesti, useinpa myöskin aina Määriin, Böömiin ja Silesiaan asti. Mahtavilla siivillään voi se tehdäkin sellaisia matkoja ihan vaivatta. Olematta kahlehdittu munain tai apua tarvitsevain poikasien luo, nousee se jonakin aamuhetkenä puusta, jossa on yönsä levännyt, kierteisesti ylös niin korkealle, että katoaa paljaan ihmissilmän näkyvistä, katselee sieltä verrattoman tarkoilla, liikkuvilla ja eri etäisyyden mukaan sovittautuvilla silmillään hyvin laajalti ja ihmeteltävän tarkkaan huomaa pienimmänkin raadon, laskeutuu heti sitä syömään ja sulattamaan tai ainakin sulloman kupuunsa sekä palaa sitte tuttuun oleskelupaikkaansa tai jatkaa huvikseen lentelyänsä. Ja niin kuin tämä korppikotka näkee allansa olevan, usein monta neliöpeninkulmaa laajan alan ihan tarkkaan, samoin se myöskin tarkastelee toisten lajistensa tai muiden suurien haaskoja syöväin petolintujen käytöstä, varsinkin lentoa, ja käyttää hyödykseen niitä havaintoja. Ainoastaan siten on mahdollinen selittää, että suurenlaiselle haaskalle yht'äkkiä ilmestyy monta petolintua ja monta korppikotkaa, jopa sellaisissakin seuduissa, joissa ne eivät ole vakinaisesti asuvia. Ei niitä retkillään ohjaa huono hajuaistinsa, vaan näkönsä. Kotka seuraa toista, kuin huomaa sen nähneen saalista, ja lennon nopeus on niin suuri, että se aina ehtii oikeaan aikaan herkulle, kun huomaa saaliin löytäjän jo rupeavan laskeutumaan. Vitkastella sen tosin ei kannata, sillä korppikotkan ahneus on suurempi, kuin kuvata voitaisiin. Muutamassa minuutissa kolme tai neljä korppikotkaa sulloo kupuunsa koiran tai lampaan raadon niin kokonaan, että vain suurimmat luut on jäljellä; atrioiminen tapahtuu siis niin käsittämättömän nopeasti, että kuka vähänkin myöhästyy, saa katsella vain valmista.

Frushkagoran korppikotkille oli ollut, paitsi suurta raatoa, tarjona myöskin monta pikku eläintä. Sillä tappamiemme kotkien ruuansulattimista löysimme siiselien ja suurien liskojen jäännöksiä, joita eläviä kotkat tuskin olivat löytäneet kuolleina, vaan pikemmin itse tappaneet ne.

Koska Frushkagora on verraten pohjoisessa ja ympäristön viljelysolot eivät olleet kotkille otollisia, niin kaappukotkat täällä vielä olivatkin hautomassa, vaikka etelämpänä pesivillä saman lajisilla pareilla epäilemättä jo oli poikaset. Niiden pesät olivat metsän korkeimmissa puissa, enimmät vuoren seinäin ylimmässä kolmanneksessa. Moni niistä oli hyvin tuttu kreivi Chotekille, koska ne olivat vähintään kaksikymmentä vuotta joka kevät olleet hautomapaikkoina ehkäpä yksillä pareilla ja koska ne jokavuotisesta rakennusaineiden tuonnista olivat viimein kasvaneetkin mahtavan suuriksi. Toiset näyttivät nuoremmilta, mutta sekä vanhemmat että nuoremmat pesät olivat kotkain itsensä tekemiä. Suurimmissa olisi täys'kasvuinen mieskin sopinut makaamaan, tarvitsematta riiputtaa päätään tai jalkojaan ulkona pesästä.

Näiden pesäin alla istuimme me tarkastellen, kuunnellen metsän elämää ja odotellen meidän tulostamme karkonneita kotkia, pudottaaksemme niitä tarkalla luodilla maahan. Neljänä päivänä läksimme joka aamu metsään emmekä yhtenäkään palanneet saaliitta. Kahdeksan suurta korppikotkaa, monta kotkaa ja paljo monenlaisia pienempiä lintuja jäi käsiimme, ja runsaat, kaikkia viehättävät muut havainnot antoivat vielä enemmän arvoa retkillemme. Mutta kun viimeinen auringon säde sammui, kokoutui nuorempi osa kylän asujamista laivamme ympärille. Viulu ja säkkipilli houkuttelivat ihmeellisesti, vaikka hyvin yksinkertaisesti yhteen sulavilla sävelillään poikia ja tyttöjä pyöriskelemään korkean vieraan kunniaksi omituisia kansantansseja.