Metsästettyämme hyvällä menestyksellä vielä Tonavan toisellakin rannalla läksimme viimein viidentenä päivänä Cerevicistä uiskentelemaan Tonavaa myöten yhä alemmaksi. Kolmen neljännestunnin päästä olemme pienen, jo vanhettuneen, mutta muhkean ja kaunisasemaisen Peterwardein-linnan kohdalla ja puolessatoista tunnissa saavumme sitte Karlowitziin, jonka lähelle asetumme yöksi. Toisena aamuna pääsemme Koviliin, matkamme päähän.
Lähellä tätä suurta kylää on vainioiden keskellä metsiä, joissa kyllä tammi on vallalla, mutta matalampi metsä on niin tiheä, että ihan kyläin keskellä susi ja metsäkissa voivat viettää melkein vaaratonta, vaikka kyllä muille vaarallista elämää. Ihmekö siis, että myöskin kaikenlaiset petolinnut, varsinkin meri-, keisari-, kilju- ja kääpiökotkat, käärmehaukat, haarahaukat ja monet muut haukat, huuhkajat ja muut pöllöt ovat pesäpaikoikseen valinneet juuri ne ja että siellä myöskin elää runsaasti kaikenlaisia pikku lintuja. Tietäen saavansa runsaan saaliin läksivät korkea herramme ja hänen ylhäinen lankonsa niihin metsiin. Eugen von Homeyer ja minä päätimme koettaa onneamme kylän yläpuolella olevalla suolla, joka nykyisen tulvan aikaan oli avarana suona.
Vaikka tämän suon siivekkäistä asujamista vasta vähin osa oli saapunut ja lintujen matkustus päin vastoin vielä oli täydessä vauhdissa, vallitsi siellä hämmästyttävän rikas ja monimuotoinen elämä. Melkein keskeytymättä matkailee suuret joukot mustia tiiroja vastavirtaan, monesti kokoutuen tiheiksi parviksi, monesti taas hajautuen melkein yli koko Tonavan leveyden. Nähtävästi vielä pesäpaikkaa etsien vaeltaa sadoittain mustia ibiksiä lentäen keilanmuotoisissa parvissa myötä- ja vastavirtaan läheistä Teiss-jokea kohti tai sieltä tullen. Kalastellen astuskelevat kaikkialla avaran vesilakeuden soveliailla paikoilla monenlaiset haikarat. Pitkiä ruokokorsia pesäksi kantaen lentävät ruokohaukat vanhoja tuttuja teitä. Uudestaan pariutuneet sorsat, joiden naaraksilta tulva oli riistänyt munat, nousevat meidän pienen tasapohjaisen veneemme tullessa räpytellen ylös vedestä, jota vastoin uikut ja silkkikuikat turvautuvat sukeltamiseen. Lyhyesti sanoen: ei mikään paikka koko lakeudesta ole asujamitta. Tulvaveden alaista metsää ja siinä kulkevia teitä tunteva metsänhoitaja odottaa meitä talossa, joka saaren tavoin kohoaa tulvavedestä ja lähtee oppaaksi metsään, jossa tulvan tähden on vielä paljon enempi vastuksia, kuin niissä oli, joissa tätä ennen kävimme. Oksista pidellen, jotka muuten arvattavasti ovat melkoisen korkealla maasta, ja välistä tietä sulkevain oksien alitse kumarrellen koetamme tunkeutua leveämpiä vesiteitä myöten, kallistuneiden tai kokonaan kaatuneiden puiden ja kuivien risujen välitse metsän sisään. Pensasten latvoissa hautomassa istuvat sinisorsat, joiden pesät ovat tähän asti vielä säilyneet tulvavedeltä, eivät hätäänny meidän tulostamme, vaan istuvat liikahtamatta paikoillaan, vaikka veneemme lipuukin ohitse ainoastaan metrin päästä. Silkkikuikat, jotka ovat ulonneet vähän aukeammille vesille, uivat, meidät nähtyään, vihreään tiheikköön, pajumetsään, joka on latvojaan myöten vedessä. Västäräkit hyppivät puupalalta toiselle; kirjavat tikat ja palokärjet riippuvat ihan veden pinnassa puiden rungoissa, etsien totuttuun tapaansa ravintoa. Kuva toisensa perästä lintujen elämästä avautuu eteemme ja jokainen niistä näyttää oudolta, kun erityiset olot ovat niitä perin pohjin muuttaneet. Päästäksemme merikotkan pesälle täytyy meidän kaalaa pitkät matkat ja korpin pesälle tehdä pitkät kierrokset. Varsinainen metsästäminen ei sellaisissa oloissa ollut mahdollinen, mutta retki kuitenkin palkitsi vaivan. Varsinkin minä sain tällä retkellä ilokseni nähdä Europan etevimmän siivekkään rakennustaiturin, parta- eli kukkarotiaisen rakentavan pesäänsä ja ensi kerran tarkastella sen elämää.
Seuraavana päivänä oli koko metsästysseurue kokoutunut erääsen metsikköön, jossa unkarilainen metsänhoitaja oli pannut toimeen suurenmoisen suden ajon, vaan järjestänyt sen niin taitamattomasti, että susi huomaamatta pääsi hiipimään pois. Sen tähden keskeytettiin turha ajo ja jäljellä oleva aika käytettiin hyödyllisempään lintujen tarkastelemiseen. Iltapäivällä lähdemme Kovilista, laskettelemme auringon mailleen mennessä Peterwardenin ja yön ensi hetkinä Frushkagoran ohitse, poikkeamme seuraavana päivänä Hullon ruohosuolle ammuskelemaan ja tarkastelemaan, näemme siellä myöskin hopeahaikaran, jota tähän asti olemme turhaan tähystelleet, mutta ajan vähyyden pakosta riennämme edelleen, ehtiäksemme Wieniin lähtevään pikajunaan. Kiitollisella mielellä muistelen viime päiviä ja samalla pahoitellen niiden lyhyyttä, matkustamme kaikkein rantametsien ohitse, joissa olimme niin paljon uutta nähneet, toivotellen voivamme sinne palata pitemmäksi ajaksi, ja sanomme tällä kertaa jäähyväset tälle rikkaalle ja omituiselle maalle.