Ilman pitkät pihtipielet, autereiset aamut näkee näiden lasten tiellä satuprinssein haamut.
Siellä sitä kummat kulkee, ihmehet jos mitkä! Niistä saatais satukirja vaikka kuinka pitkä…
Salon sadut joka kesä meidän lasten eessä. Niistä haastaa sinisilmät ilon kyyneleessä.
Kuka sotatorvin soitti?
Erään kerran paimentiellä Kullan Muru kummat kuuli; pelosta jo poika polo jääksi jähmettyvään luuli.
Soivathan nyt sotatorvet aivan tuossa korvan alla. "Kuka kumma siellä silleen kaijuttelee kankahalla?"
Vaiti! Kuules, nyt se tulee kummun viertä, kangasmaata! Muisti Muru: vaaraa vastaan pienet eivät mennä saata.
Nousi nopsaan mäntyrähjään, jätti lehmät surman suuhun. Vähät muusta, kunpa itse pääsi pakosalle puuhun!
Keksi sieltä kumman kulun: virkaveljet suolla soitti tuohitorvin, toisiansa joukkoon joudutella koitti.
Nenän pitkän palkaksensa sankareilta sai jo Muru: "Kehno, kellä hädän hetkin yksin itsestään on suru!