Oisit äidin omenaiset pahan periä sä suonut, palkaksesi, piilohousu, olisit vain vettä juonut!"
Satuväen häissä.
Kotikarjoa kaitsiessa Muru taas kerran kummat näki, kuinka ilmosen ilomiellä häissä hääräsi metsänväki.
Oli siinä jo syömät, juomat: mesileivät ja rieskamaidot, voit ja vehnäset kera kerman, kulta-astiat ihka aidot.
Entäs vierahat! Ne ne vasta oli oikeat herkkuniekat, yllä puhtahat silkkipuvut, kupehillansa kultamiekat.
Oli prinsessat sekä prinssit, hovikansoa kaikenlaista, tämän ylhäisön ympärillä sinipiikoa pikkaraista.
Kaiken keskellä, yli muiden vanha valtias kruunupäinen, tämän rinnalla prinssin äiti, hyvänhaltia hymyväinen.
"Kelpo kekkerit kerran nähdä!" mielihyvällä mietti Muru. Siloherkkuja siinä syötiin — Eikös Murulle siitä suru?
Mietti: "Miekkonen, kenpä saisi armon tuon olla asunnoissa, saisi silkissä sipsutella sekä kylpeä vaikka voissa!"
Mutta kuulepas! Eikös vainen ihmelapsonen siellä laula, kuka koulitsi pienokaisen, kun niin kirkasna soi sen kaula?