Uusi ihme! Jo juoksi joku käsi suorana Murun luoksi: "Etkö, pilttini pieno, saapuis iloon vaikkapa seuran vuoksi?"
Muru hierasi silmiänsä: "Kuhun kaikkosi kaunis väki, josta äsken hän mesi-mielin unen ihmehen ilmi näki?"
Oravainen, se sipsuttaja, viisti viivana Murun tieltä — Muru kuunteli uudellensa ihmelaulajaa — satakieltä.
Muru, Mirri ja valhe.
Äidin kaunoinen kukkamalja kerran keikahti ikkunalta. Murun olka näet siihen otti; siruiks syöksi sen sattumalta.
Ketään muita ei ollut läsnä paitsi keltainen Mirri parka… Elon valhetta ensimäistä syti Murulla sydän arka.
Ja hän väitteli äidin kanssa: "Mirri, Mirri sen maljan särki!" Niin se onneton lapsi teki, kun sen sumeni sydän, järki!
Mirri hyrräsi huoletonna, katsoi Murua suurin silmin, niinkuin kuiskaten: "Eikö kerran varma valehes tulle ilmi?"
Lapsen rinnassa sulku särkyi, itkein riensi hän äidin luoksi. "Äiti, anteheks anna valhe; tein sen tietäen, — pelon vuoksi!"
Siitä Murulle kevyt mieli, äidin rintahan onnen kukka: "Elä konsanaan elämässä haudo valhetta, lapsi rukka!"