Hyvä lapsi aina sanoo rikoksensa, anteeks' anoo.
Valhe vaarallinen aivan, tuopi rintaan tuskan, vaivan,
tuhoo lailla tulipalon povestamme hyvän, jalon.
Kultahelmet.
Kerran Muru kurillansa kurkisteli kaivon veteen. Silloin kultahelmet sieltä selkenivät silmäin eteen.
Tupaan juoksi tuskitellen: "Kuka helmet heitti kaivoon?" Mutta itsellensä hälle aatos ahne syttyi aivoon:
"Ne kun saisi, ne kun saisi! rikas, onnellinen oisi, uljaan satuprinssin lailla aina astuskella voisi!"
Siitä uudellensa juoksi helmiänsä hellimähän — Isä hätä sydämessä jopa joutui vaaraan tähän.
"Mitä, mitä teet sä, Muru? Näinkö isän tahdon täytät? Varsin vaarassa oot itse, muille tavat huonot näytät."
Mikä ihme! Kultahelmet, jotka lumoin välkkyi vasta, hiljallensa himmenivät, lakkasivat loistamasta.