Nytpä vasta muisti Muru isän vakaan varotuksen: "Silmät usein ihmisellä näyttää sielun olemuksen.
Kun sa tahran tuntohosi lasket, lapsi, silmäs somat siitä sumenevat, kunnes lopult' ovat loistottomat!"
Silmäin kirkkaat kultahelmet aarre arvokas on aivan, satuprinssin kukkakulku — varjella ne maksaa vaivan!
Kuka löytää satuja?
Uteli Muru mummolta kerran, mistä lie mummo löytänyt satuja? Vastasi vanha: "Sieltä ja täältä, kun minä kuljin elämän latuja!"
"Eivätpä kaikki satuja löydä, joskin ne kulkevat johonkin asti!" — "Eivät ne löydä, — eivät ne löydä!" vastasi mummo niin varovasti.
"Satuja täytyvi etsiä taidoin, sydämen tunnolla puhtahalla, vaalien valvoa, varansa pitää, muuten, ne hennot, sortavi halla."
"Satuja kerran sinäkin etsit; kukapa tietää, löydätkö noita? Saat sadun yhden: elämänsadun — Helmiksi kulta sen helliä koita!"
Muru lääkärinä.
Siinä valtakunnassa, jossa elää Muru, onpi joskus vallalla haikeakin suru. —