Muru katseli kartanolla taivasta elokuun. Kuului korvahan sirkan laulut, kuisketta kuihtuvan puun.
Raikui rannasta raskas soitto Vellamon kantelon, niemen nenässä säihkyi säteet laskevan auringon.
Jossain korvessa koirat haukkui, mitä lie haukkuneet?… Murun silmihin näitä kuullen kirposi kyyneleet.
Mikä se niin teki pahaksi mielen, oudoksi elämän? Jos olet syksyn tulon sä nähnyt, totta sen tiedäthän.
Pääskysten hyvästijättö.
Valkorinnat, silkkisiivet pääskyt tuovat tullessansa kesän sulon Ne ne myöskin ehtii ensimäisnä meille ilmottamaan syksyn tulon.
Ilmojen nuo silkkisiivet lapset rakentavat räystäisiimme pesän, siinä sitten mielihyvää meille laulaa livertävät läpi kesän…
Vaan kun painuu päivä Pohjolamme, lopuilleen kun ehtii elokuu, herkee hyttyshyrinät ja metsän kupeet kultihinsa kietoutuu.
Silloin pääskyt surussansa suihkaa ohi ovien ja ikkunain, lentävät niin liki ihmisiä — melkein siivillänsä koskettain.
Kuules, kuin ne tuhatkielin lautaa lähtövirttä maalle Pohjolan: "Hyvästi ja muistakaatte meitä; pian tänne taasen tullahan!