Olette tietysti historiasta lukeneet kansojen vallankumouksista ja syistä, jotka sellaisia aiheuttavat. Ruuhilammen kalat eivät olleet sitä mistään lukeneet, ne vain arvelivat, että nyt oli syytä saada jotain tavatonta aikaan.
Heidän asumapaikkansa oli aina ollut rauhallinen ja miellyttävä. Siellä oli monisokkeloisia ruoholinnoja niemien nenissä, joissa kelpasi kisailla, kun kesäillan aurinko laski hopean kirkkaille laineille kullan välkettä. Pitkien lahtien poukamissa ruskeat lumpeen varret muodostivat pitkiä pylväskäytäviä, missä kilpauintia harrastettiin, ja näihin käytäviin lankesivat sadunsomina lummekukkain ja -lehtien varjot. Siellä oli muitakin oivallisia urheilupaikkoja, kuten hienot hietarannat ja kalliosärkkäin kaltaat. Sitten siellä oli metsästysmaita ahnaille ahvenille, syömähaluisille haueille ja kateellisille kiiskeille. Onnellisina oli tähän asti eletty. Sitä ei oltu pidetty ensinkään vaarallisena kalojen yhteiskuntaelämälle, jos heistä useita silloin tällöin joutuikin pyyntimiehen pauloihin. Lähtiessään olivat he varmaan ajatelleet, että olihan hauskaa kurkistaa, miltä maailma näytti heidän hopeakaupunkinsa yläpuolella.
Mutta nyt oli alkanut outo leikki. Ruuhilampeen oli ilmestynyt valkeavatsainen ja punaselkäinen jättiläinen, joka potki ja puskutti veden sinivyötä pitkin ja hengitti tukehduttavaa katkuaan.
Hauki-isä, joka seisoa johotteli rannan ruohikossa, sen ensimmäiseksi näki ja oli säikähdyksestä saada kidushalvauksen. Täytyi ihan hengittämättä sukeltaa syvyyksiin ja viedä viestiä veden väelle. Saivat sanan särjet, mutta eivät uskoneet. Ne arvelivat, että hauki heidät vain viekottelee ruohikkoon ja suikahuttaa siellä sitten suuhunsa. Annettiin sana ahvenille ja kiiskeille ja nämä, jotka ovat rohkeita ja porhakoita poikia, oitis uida jörrittelivät rantamille kummaa katsomaan.
No, todettiinhan se turso tulleeksi. Ja mitä ihmettä se oli tuonut tullessaan! Soittoa, laulua ja usein yömyöhään kestävää ryskettä, ettei voinut enää säädylliseen aikaan paneutua nukkumaankaan, puhumattakaan rauhallisista ja iloisista urheilukilpailuista, joissa kesäiset päivät ja ruskohohtoiset iltahetket oli ennen kulutettu.
Tätä menoa jatkui viikon, kaksi, kuukauden ja taisi näyttää jatkuvan loppumattomiin.
Haukimuorit tulivat ihan sairaiksi pelkästä unen puutteesta. Ne alkoivat miehilleen, rohkeammille uroshaueille valittaa, että he hermostuvat ihan pilalle, ellei oloihin keksitä korjausta.
Mutta uroshauet jäivät neuvottomiksi. Ne valittivat hätäänsä ahvenille. Ahvenet miettivät keinoja. Ne seisoa jurrasivat pitkät ajat paikoillaan hakojen alla ja kaislain kupeilla, liputtelivat pyrstöeväänsä tuonne ja tänne, kuitenkin tuloksetta.
Käytiin kärsimättömiksi ja neuvottomiksi koko veden valtakunnassa.
Ruokahalukin katosi, ettei maistanut mato, eikä otettu onkeen.
Silloin eräänä aamuna lensi salamana sana kautta koko särkisuvun. Yksi särki oli yllättänyt herraspojan, joka oli seisonut uimarannassa polviaan myöten vedessä ja nähdessään sären, alkanut lapsen avoimella kielellään puhella sären luikkarille: