Ahven muoria, joka tätä kertoi, oikein nauratti. Se oli ihan läkähtyä siitä, että vesi pursusi kiduskansien raoista väärään henkeen.
— Ajatelkaahan, kun niillä on ruumiissaan kaikenlaisia nivusimia ja solmuja, monet pihdit käsissään, jotka ovat aivan hirveän säädyttömän näköiset, ympyriäiset silmän mollikat, pyrstö kuin rapakivirykelmä ja sitten ne kulkea jännäävät takaperin. —
— Takaperin! — kohahti koko kalojen suku, että vesikarpalot nousivat viivana ylös.
Toinen ahven täydensi:
— Sellaista hidasta tökertämistä, että ennenkuin matkaa joutuu metrin, ehdimme me jo tuhannen metriä. —
— No parhaimmat rakennusmestarit se jättiläinen on sitten valinnutkin itselleen! — kehaisi ylpeä särki.
— Taitaapa tuossa tuhannen vuotta vierähtää, ennenkuin edes yksi verkko on saatu solmituksi! —
Mielet alkoivat rauhottua ja arveltiin jo, ettei tässä kokouksessa erikoisempaa päätöstä tulisikaan tehtäväksi. Mutta silloin viisas hauki sieltä syrjästä pyysi puheenvuoron.
— Pyydän esittää hyvälle herrasväelle, että kuvailemanne peto on krapu kaikessa kunniassaan. Sen on herra varatuomari laskenut valtakuntaamme, pyydystääkseen sen sitten parin vuoden perästä, heittääkseen elävältä kiehuvaan kattilaansa ja saadakseen herkullisen suupalan. —
Oltiin hetken hämmästyksestä pökerryksissä. Vanha salakkamummo ja monet hermostuneet särkimuorit jo nukahtivat tuon harvinaisen hiljaisuuden vallitessa. Ja kun sitten puheenjohtaja, ukko-ahven, löi pyrstöllään, äänettömyyden katkaisemiseksi, säikähtivät ne ja töytäsivät unipäissään suoraa päätä ylöspäin veden pintaan asti.