Koeta se, ellet ennestään tiedä!
Niin vain tapahtuu ainakin Ruuhilammessa.
Taikaomena ja sen sisaret.
Puutarhan vanhan omenapuun ympärillä olivat pienet kirkkauden enkelit tehneet koko kesän ahkerasti työtään. Ne olivat suudelleet maan mehevää multaa ja vuodattaneet siihen voimaa, jota puu kiitollisena juurien kautta käytti hyväkseen. Ne olivat kuivanneet sateen kyyneleet, jotka pyrkivät oksien haaroissa ja lehtihangoissa synnyttämään taudinsiemeniä ja ne olivat vihreitten lehtien runsauteen kasvattaneet tuhansia tuoksuvia vaaleanpunaisia kukkia ja niiden sijoille sadoittain ensin omenan raakiloita ja sitten päivä päivältä suurenevia ja mehevöittyviä hedelmiä. Ne olivat saattaneet puun suonet kilpaa sykkimään ja tekemään työtä tämän suuren elämäyhteiskunnan hyväksi. Omenapuun elämä oli muuttunut iloiseksi kilpaleikiksi, jossa jokainen solu, juuri, oksa, lehti ja hedelmä pyrki täyttämään tehtävänsä ja tuottamaan mahdollisimman runsaita tuloksia.
Tässä kilpailussa oli kolme omenaa joutunut liian liki toisiaan. Niiden rakas yhteys alkoi tuottaa niille kovia koettelemuksia ja ylenmääräisiä ponnistuksia, jotta niistä kukin olisi saanut osakseen tarpeeksi tilaa, elinnesteitä ja auringon valoa.
Omenasisarukset tulivat vähin erin kateellisiksi ja riitaisiksi. Niiltä unohtui se seikka, että yhteiseksi eduksi oli kestettävä vaivaakin, eikä vain ajateltava omaa parasta ja oman olemisen vapautta ja mukavuuksia.
Eräänä päivänä töykkäsi vanhin omenista keskimmäistä kylkeen ja virkkoi vihastellen kasvien kielellä:
— Väisty tieltäni! Minä tarvitsen tilaa kasvaakseni ja tullakseni suureksi ja meheväksi. —
— Sitäpä tässä olen minäkin ajatellut! — vastasi toinen yhtä karskisti. — Joudathan sinä jo pudota alaskin, koska olet tarpeeksi vanha eikä sinun ole enää mahdollista imeä itseesi enempää mehua. Toista on minun, joka olen vielä nuori ja voimakas. —
Mutta vanhempi omena antoi toisen kolauksen.