Kartanosta kuului hätääntyneitä ääniä.
— Kuulkaahan! — kuiskasi kuningasomena osaveljilleen. — Ne tulevat puutamme pönkittämään myrskyn voimaa vastaan. Minusta tuntuu siltä, että ne iskevät terävän veitsensä meihin. —
Mutta toiset omenat levollisina vaikenivat.
— Mitä, ettekö te pelkää kuolemaa? hätäili kuningasomena. — Emmeköhän puristaudu lähemmäs toisiamme, varjellaksemme elämäämme, tai kuollaksemme yhdessä? —
— Se on tarpeetonta — muistutti mummo-omena. — Omenanottaja ei kuitenkaan tee sitä tyhmyyttä, että se karistaisi saman sikermän jokaisen omenan yhtäaikaa. Se ottaa vain mieleisensä, tai sen, jonka elämän jatkumisen se havaitsee hyödyttömäksi ja jättää toiset paikoilleen. —
Samassa kolahhtivat tikkaat puun runkoa vasten ja lapsen ääni kaikui puun lehtien lomitse omenain kuulla:
— Minä kapuan puuhun ja irroitan liiat omenat. Äiti saa seisoa tikapuilla ja ottaa vastaan. —
Kuningasomena oli hätäänsä haljeta.
— Nyt meidän on kuoltava! — sanoi se.
— Pelkäätkö sinä kuolla? — kysyi häneltä taikaomena hämmästyneenä. — Eikö ole ihanaa nukkua nuorena tästä ensimmäisestä elämästä ja herätä uuteen elämään, tunteakseen onnea, josta ei ole edes osannut uneksia. —