— Minä pelkään kuolla, sillä se on hirveää. Ajattelehan, että terävä veitsi viiltää sinut kahtia ja ihminen syö sinut nälkänsä tai nautinnontunteensa tyydyttämiseksi! Muuten minä rukoilen teiltä anteeksi itsekkyyden ja ylpeyden, jolla olen teitä kohdellut. —
— Unohtakaamme kaikki muu paitsi se, että olemme sisaruksia ja että meidän oli määrä täyttää velvollisuuttamme — vastasi vanha mummo.
Kuningasomena ehti vielä tuskissaan parkaista jäähyväiset elämälle ja tovereilleen. Sitten se tunsi elämänsuonensa katkeamisen ja kuinka hän liukui kolisten alas ja pudota muksahti maahan.
Mutta mummo-omenan irroittivat pojan valkeat kädet varoen irti oksasta ja pehmeältä tuntunut äidin käsi pisti sen koriin. Nuorin, taikaomena, sai jäädä palvelemaan elämäänsä. Mutta rajuilman leikissä ei kenelläkään ollut aikaa käydä hapuilemaan talteen yhtä maahan pudonnutta omenaa, jos sen putoamista edes huomattiinkaan.
Ylpeä ja väkivaltaa hautonut kuningasomena joutui näin unohdetuksi ja yksinäisyyden ikävään.
Seuraavana aamuna köllötteli mummo-omena kultareunaisella lautasella ruokasalin kaapin ulokkeella. Sen ympärillä oli hyviä tuoksuja, kattokruunun kristallien kiiltoa ja alus, jolla se nukkui, oli hohtavan lumen kaltainen.
— Ah, tämä on ihaninta, mitä milloinkaan voi ajatella! iloitsi se tyytyväisenä onneensa. Jostain oven takaa kuului pianon soittoa ja lasten heleä laulu.
Omena olisi mielinyt kurkistaa, miten hänen sisarensa puutarhassa voivat. Edes hyvää huomenta olisi hän sydämestään tahtonut toivottaa. Mutta ikkunoissa riippuivat punaraitaiset verhot ja ulkopuolelta niiden alaosaa varjostivat syreenipensaat. He olivat kaiketi erotetut ainiaaksi.
— Äiti, saanko minä ottaa yhden omenan? — kantautui taas lapsen ääni omenan kuulla.
— Nyt minä saan luopua elämästäni — ajatteli mummo-omena. Ja se sulki silmänsä ja lakkasi kaikin vaistoin tuntemasta.