Mutta eipäs mitä! Äiti kuuluikin neuvovan pienokaistaan:
— Ota vain, rakkaani, mutta pienin, muistathan: vain pienin! Me tahdomme säästää vieraiden varalta suurimmat ja kauniimmat. —
Niin ei vieläkään tullut lempeän ja nöyrän mummo-omenan vuoro kuolla. Se sai useita päiviä uneksia ihanan kesän kultaisia satuja ja kuunnella kukkain kuisketta puutarhasta, missä linnut lauloivat loppuvan kesän jäähyväisiä ja nuorin omenasisar joi päivän kultaa.
Vasta suuren ilon sunnuntaina syksyllä, kun kartanoon oli kokoontunut seudun herrasväkeä viimeisiin vieraskutsuihin kaupunkiin lähtönsä edellä, tapahtui jotakin ihmeellistä.
Pihamaalta kuului itkua, jonka mummo-omena hyvin ymmärsi.
— Minun on niin ikävä ja ahdas olla. Tahtoisin nyt jo kernaasti kuolla! —
Ah, sehän oli kuningasomena! Armosta oli se suotu kyytipojalle, joka odotteli isäntäväkeään lähteväksi. Sen odotuksen aikana puristeli poika takkinsa taskussa rakasta omenaansa, jota se ei hennonnut syödä.
Mummo-omenan sydäntä kosketteli sisaren sääli. Hän olisi tahtonut luovuttaa paikkansa kuningasomenalle, jota hän sisarenaan rakasti.
Mutta silloin ilmestyi ylhäinen herra omenalautasen luo, kävi käsiksi suurimpaan omenaan — se oli juuri mummo-omena — ja huudahti ihastuneena oudolla kielellä jotakin. Siihen tuli heti runsaasti herrasväkeä, vanhaa ja nuorta. Kaikki olivat ilmetyn ihastuneita.
— Oi, armollinen rouva! Sen täytyy olla juuri tämä, jolla saatetaan palauttaa valtakuntamme kuninkaallisten ilo ja onni! Tämä on tuo paljon puhuttu taikaomena. Sallittehan sen vuoksi, hyvä rouva, minun viedä sen mukanani? —