Ennen muinoin, kun runsaslajinen linnustomme liikkui vielä vakituisia asunpaikkoja vailla, kertyi kerran lintuja Honkavaaran harjulle kuin nykyään ihmisiä suureen juhlaan. Siihen kuikkelehti pitkäsäärinen kurki, ylpeänä uhkeasta höyhenturkistaan. Sojokauloin soihottivat sorsat, hyrräsivät haukat, kotkat, varikset, västäräkit, pääskyset, leivoset, varpuset ja monet muut siivekkäät. Ah, olipa siinä ääntä ja elämää! Mutta kuitenkin vallitsi mitä mallikelpoisin järjestys. Kenenkä mieli olisikaan tehnyt haastaa riitaa tai sopimattomalla käytöksellä rikkoa suurta sunnuntairauhaa ihanalla Honkavaaran harjulla?
Kauniita kävelypaikkoja vihreiden puiden varjossa oli jokaiselle lintulajille yllin kyllin. Oli myös oksia puissa korkeammalla ja matalammalla, joten jokainen sai valita mieluisensa lepo- ja katselupaikan. Ja nähtävää olikin! Vähän matkan päässä vaaran juurella siinsi sammalmättäinen suo, jossa pienet lakkapäät petäjät olivat kuin herttaisia sadunlapsia. Mättäiden välissä luikerteli sinisinä nauhoina vesi ja niiden kupeissa punotti kourakaupoin karpaloita. Sitten kylää kohti kulkien seurasi koivu- ja leppälehtoa, jossa oli kukkuloita ja laaksojen liepeitä. Nämä päättyivät kullankeltaiseen maantiehen, jonka toisella puolen alkoi kylä ja kyläläisten viljelykset. Kylän toisella puolen näkyi mustana sankka salo. Muille suunnille Honkavaaralta oli melkein samanlaisia näköaloja.
Kun oli hyvänaikaa ylistyslauluin ihailtu ympäristön kauneutta, aterioitu marjoilla, siemenillä, hyttysillä ja mitä muita runsaita antimiaan luonto tarjosikin, otti kurki juhlallisen asennon kannon päässä ja vaati harrasta hiljaisuutta. Se ilmoitti yhdessä ystäväinsä sorsalaisten ja kuovien kanssa keksineensä sangen nokkelan numeron juhlaohjelmaan. Juhlallisin äänin esitti kurki, että pantaisiin toimeen lentokilpailut.
Esitys saavutti yksimielisen suosion, ja monet linnuista oikein hypähtelivät ilosta. Mutta kun ei kilpailuun voitaisi noin vaan ilman edelläkäypiä varusteluita ryhtyä, esitti lintujen paras laulajaparvi, että annettaisiin yhteisellä suurella kuorolla arvokas laulunumero, sen päälle pidettäisiin kymmenen minuutin väliaika ja sitten alkaisi kilpailu.
Myrskyisellä siipien räpytyksellä hyväksyttiin tämäkin esitys. Linnut näet siihen aikaan olivat kaikissa asioissa yksimielisiä!
No, sittenpä heti käytiinkin lauluun käsiksi.
Satakieli, joka oli tunnettu erinomaisesta säveltaituruudestaan, ja jota ei kukaan kadehtinutkaan, sai kunnian ryhtyä yhteiskuoron johtajaksi. Mutta kun se oli pienenläntä, istahti se leppäpensaan latvaan, voidakseen nähdä laulajansa ja hallita heidän tahtinopeuttaan.
Paikoilleen parveiltaessa esitteli johtaja, että suuremmat laulajista, hyvän järjestyksen vuoksi, asettuisivat puoliympyrään takamolle ja sitten aina pienempään päin niin, että sirkkuset, peipposet ja varpuset tulisivat ensimmäisiksi johtajan eteen.
Näin tapahtuikin ja kohta kajahti sekakuoro, jonka vertaa ei suurissakaan laulujuhlissa ole sen koommin kuultu. Ne linnuista, jotka yskän tai äänenmurroksen takia olivat saaneet olla kuulijain parvekkeella, palkitsivat esityksen vilkkaalla siipien räpytyksellä.
Nyt alkoi kuumeen kiireinen kilpailun valmistus. Tikka kapusi petäjän kylkeä pitkin ylös, pitämään vaaria väliajan kulusta. Se tirkisteli vasemmalla silmällään määrätyn oksan vieritse aurinkoa, jonka kulusta se ilmaisi ajan rientoa. Joka sekunti kopahutti se nokallaan puun kupeeseen ja joka minuutin kuluttua kaksi lyöntiä.