— Sen kun hetkisen, kuten tulotiekin tuntui — arveli poika,
— Ohoh, vähintäin viisi vuorokautta kestää kulkusi! —
Poika siitä säikähti perin pahoin. Johan veljet sitten aikaa olisivat heränneet. Mutta ukko lohdutteli, sanoen panevansa matkan joutumaan. Sitten kysyi hän saattamispalkkion suuruutta. Mutta poika kieltäytyi mitään maksua ottamasta, kun jo oli saanut kelpo kestityksen.
— Saatpa sitten tästä kukkaroni, jossa on toisessa päässä kultaa toisessa hopeaa. Kuluta siitä kuinka paljon hyvänsä, eivät aarteet ikinään lopu. Mutta et saa sitä näyttää etkä kertoa, mistä olet sen saanut ennenkuin sopivana aikana, muutoin sinut paha perii. —
Tämäpä oli ihmeellistä! Ihan tuntui pojan päätä huimaavan. Silloin antoi ukko vielä neuvon.
— Veljesi ihmehtivät, mutta sinun tulee sanoa, että lehdonlaidassa oli lähde, josta joit ja siitä kait kaikki johtuu.
Niinpä kävikin. Veljet kohta kummeksumaan, että mikä mieheen on mennyt. Mutta poika antoi heille ukolta saamansa selityksen ja siitä he lakkasivat enempää utelemasta.
Tämän seuraavan päivän samoiltuaan saivat he riistaa täydet kantamukset ja joutuivat samaan yöpaikkaan. Nyt oli keskimmäisen veljeksen vuoro vartioida.
Taaskin kävi kuten edellisenä yönä. Jouduttiin hopealinnan luo, minkä hopeaisella portilla olivat karhut kunniavartijoina. Linnassa sai poika keisarilliset kestitykset ja palveluksensa palkkioksi ihmeellisen pöytäliinan.
— Tämä on sellainen taikaliina, että mihin ikinä sen levität ja mielit millaisia herkkuja hyvänsä, niin niitä oitis ilmestyy eteesi yllin kyllin. — Hänetkin penäsi ukko ennen aikaansa puhumasta taikaliinastaan sen halaistua sanaa.