Kolmantena päivänä oli heillä riistaa ilman liikoja etsiskelyjä, jälleen asetuttiin entisille yösijoille ja vanhin veljistä asettui vartioimaan.
Hänellekin ilmestyi sama ihmeellinen ukko. Mutta tämä velipä aikoikin ukon kiellosta huolimatta ampua, vaan ei saanut asettansa vireeseen. Niin täytyi hänen luopua yrityksestään ja tehdä tuttavuutta vieraan kanssa. Hänkin joutui ukkoa saattelemaan ja noin neljännestunnin kuluttua kohdattiin korvessa kultainen linna, minkä portilla leijoonat pitivät vartiota. Linnan sisäpuolikin oli ehta kultaa.
Alkoi taas kelpo kestitys ja ystävällinen yhdessäolo. Mutta lähtiessään peljästyi poika kuullessaan, että paluutie olisi viidentoista vuorokauden mittainen. No, siitäpä ukko lohduttelemaan, kuten toisiakin, että kyllä hän saattaa matkan joutumaan.
Tälle veljelle antoi ukko sellaisen ihmevaipan, että kun sen puki päällensä, saattoi liikkua näkymättömänä missä hyvänsä. Mutta tästäkään lahjasta ei saanut ennen aikaansa puhua puolta sanaa.
Näin oli kolme vuorokautta vierähtänyt. Veljesten oli lähdettävä etsimään tietä, joka johtaisi jälleen kuninkaan kaupunkiin. Heiliä oli kantamukset riistaa, ja jokaisen mieli hyppi hykkyrällä, ajatellessaan omistavansa taikakalun, jonka avulla kyllä henkensä elättäisi. Mutta ukon vihaisia varoituksia muistaen eivät he edes toinen toisilleen tohtineet aarteistaan puhua.
Kävellessään korpia osuivat he vihdoin maantielle, missä he suuntaa tietämättä alkoivat astella eteenpäin.
Osuttiinpa siinä majataloon. Siihen he päättivät poiketa ja vaihettaa riistalla ruokaa, kun ei ollut rahaa, millä ostaa. Tällöin muisti nuorin veljeksistä suuren rahakukkaronsa ja keskimmäinen ihmeellisen taikaliinansa, mutta eivätpä tohtineet asiasta mitään hiiskua.
Talosta pyydettiin sitten parasta syötävää. Sen maksuksi kaatoi nuorin veli kasan hopearahoja pöydälle, kysyen olisiko rahoja jo riittävästi. Ihanpa isäntä kauhistui tuota rahan paljoutta ja arveli, että siitä hinnasta olisi elättänyt vieraita kolme vuotta. Mutta poika kehotti kohteliaasti isäntää korjaamaan kaikki rahat. No, tottahan isäntä sen kiittäen tekikin.
Tuosta toiset veljekset salaa arvelivat, että nuorinta veikkoa oli varmaan kohdannut sama onni kuin heitäkin.
Kun siitä ei silmittömällä kiireellä selvitty lähtemään, niin alkoi aterian maksaja hieroa isännän kanssa talonkauppoja. Isäntä ihmetellen käveli kahakäteen lattialla ja ilmotti hinnaksi huikean summan. Poika kovisti kukkarostaan kelpo kasan kultaa pöydälle kysyen, joko riittäisi. Isäntä päivittelemään, että oli jo kolmen hovin hinta. — Ei se minuun kuulu, korjaa vain rahat pois — vastasi poika rohkeasti. Sitten hän virkkoi keskimmäiselle veljelleen: