Kun prinsessa tunsi, että tulija oli sama mies, joka sotaväessä ollessaan oli usein seisonut vartiossa linnan portilla vihastui hän.
— Kuinka sinä uskallat tulla puhumaan minulle kihlausaikeistasi? Sinähän olet seisonut lukuisia kertoja köyhänä halpana sotamiehenä isäni linnan portinpielessä! — sanoi prinsessa ylpeästi. Mutta poika kumarsi syvään ja vastasi rohkeasti:
— Kyllä, armollinen prinsessa, niin olen tehnytkin, täyttäessäni velvollisuuttani kuninkaan ja isänmaan puolesta. Mutta nyt minä olen rikas kuin kuningas, sillä minulla on kukkaro, josta kulta ja hopea ei kuunaan lopu. —
Silloin muuttihe prinsessa, tuo julma, kateellinen ja ahne, viekkaaksi. Hän mieli ryöstää rikkaudet pojalta, kuten monelta muulta kosijalta tätä ennen. Mairitteli siitä pojan viereensä istumaan, halusi nähdä tuota taikakukkaroa ja sen käsiinsä saatuaan pyysi pojan odottamaan, kunnes hän kävisi isälleen, kuninkaalle, kukkaroa näyttämässä sekä sopimassa siitä, eikö heistä hyvinkin tulisi aviopari.
Mutta prinsessa ei tullutkaan takaisin, vaan hänen asemestaan ilmestyi sotilaita, jotka väkivalloin, pilkaten ja piesten potkivat pojan ulos linnasta.
Tuska sydämessään tällaisesta väkivallan teosta käveli poika nyt kaupunkia ja mietti mielessään, mitä tehdä. Muistipa siinä, että oli veljilleen suuret lahjat hankkinut. Tottahan he hänestä nyt pitäisivät huolen.
Niin hän meni murheellisena keskimmäisen veljensä luo ja kertoi, miten hänet oli viekkaudella saatettu köyhäksi.
Veli oli valmis lohduttamaan. Hän toi esiin taikaliinansa.
— Saat, veliseni, lahjaksi tämän. Levitä se missä ikinä ja ajattele minkälaisia herkkuja hyvänsä, niin niitä on kohta kylliksi käytettävänäsi. —
Hyvillä mielin kiitteli köyhä veli ja patikoi taas kuninkaan kaupunkiin. Mutta hän ei malttanut olla pyrkimättä prinsessan luo saamaan kukkaroaan takaisin.