Nytkin aikoivat vartijat ajaa hänet portilta takaisin, mutta prinsessa huusi heille, että mies oli laskettava linnaan.
Tuskin oli poika päässyt sisälle, kun prinsessa teeskennellen itkua lankesi hänen kaulaansa.
— Mihinkäs sinä, sankari kultainen, katosit hiljattain? Kun minä olin isäni puheilla, niin sinä sillä aikaa olit mennyt matkoihisi. Olen itkien ikävöinyt sinua aina siitä asti. —
Sitten hän kertoi, että kuningas oli kyllä suostunut heidän yhteenmenoonsa.
Siitä poika, entiset pahat unohtaen, taas iloissaan ilmotteli olevansa rikas. Hänellä kun oli hallussaan sellainen ihmeellinen liina.
Mutta mitäpäs ollakaan? Kävi ihan kuin edelliselläkin kerralla.
Nyt meni mies poloinen vanhimman veljensä luo. Tämäkin puolestaan suri veljensä kohtaloa ja kiitokseksi saamastaan lahjatalosta antoi veljelleen taikavaippansa.
— Pue se yllesi ja mene linnaan. Kenties saat sieltä tavarasi takaisin — neuvoi vanhin veli.
Poika liikkui nyt linnassa kuin konsanaan henki, jota ei nähdä. Hän kulki kuninkaantyttären ohitse, avasi vaatekaapin ja kallisarvoisten kalujen kätkön, mutta ei löytänyt kadonnutta kukkaroa eikä liinaa.
Sitten pysähtyi hän ovipieleen ja ääneensä tervehti prinsessaa.
Prinsessa lipeäkieli siitä kohta luikkaroimaan: