— Kuinka sinä, kultuseni, olet täällä enkä sinua näe! —
— Jaa-a! Kyllä minä olenkin sellainen mies, että voin muuttua miksi vain haluan — vastasi poika melkein ylpeänä. Siihen prinsessa viekastellen:
— Minä olen viisas ja osaava, mutta taidatpa sinä sentään olla suurempi minua. Kyllä me olemme luodut toisiamme varten. Miksikä sinä taas toistamiseen karkasit luotani ja jätit minut ikävääni? —
— Tottahan minun täytyi henkeni uhalla paeta sotamiestenne käsistä — vastasi poika pahoin mielin. Ja sitten hän taas selitteli, miten hän saattoi olla näkymättömänä linnassa.
— Näytä hyvä mies minullekin sitä vaippaasi. Tahdon mennä isäni luo ja sanoa hänelle, ettei ikinään saa laskea julmia sotamiehiä minun kamariini. —
Ja tapahtui, että poika taaskin unohti prinsessan viekkauden ja luovutti tälle veljeltään saamansa lahjan.
Prinsessa meni, mutta antoi lukita ovet salpaan. Sitten lähetti hän sotilaat pieksemään ovia ja käski heidän haastaa kovaa uhkan kieltä poika poloiselle.
— Tämä on pahennuksen päivä sinulle, joka uskallat taikoinesi tunkeutua armomme asuntoon! Ilman armoa joudut nyt päätäsi lyhemmäksi. —
Niin huusivat sotamiehet oven takaa. Ja silloin poika poloinen hädissään repi verhot prinsessan ikkunoista ja laskeutui niistä kiertämänsä köyden avulla ikkunan kautta kadulle.
Jälleen murhe mielessään käveli hän kaupungilla. No, olipa satamassa suuri vierasmaalainen laiva. Hän meni kapteenin puheille ja myi itsensä kuudeksi vuodeksi laivan palvelukseen. Mutta muutaman päivän perästä nosti meri mahtinsa esille sellaisella voimalla, että laiva pirstoutui palasiksi ja koko miehistöstä hän ainut pelastui raakapuun turvissa sumuisen saaren rantaan.