Kuivailtuaan vaatteensa alkoi hän etsiä saaresta ihmisiä, tai jos sattuisi jotain syötävää, sillä oli kova nälkä. Joutuipa siitä suuren omenapuun luo. Hän pudotti yhden nyrkin kokoisen omenan ja söi suihinsa. Mutta se oli taikapuu, jonka hedelmä muutti hänet valkeaksi hevoseksi. Käveli kompuroi siitä neljin jaloin. Söi toisen omenan ja siitä kasvoi sellainen sarvikiehkura hänen otsaluuhunsa, että sai pujotteleida puiden lomitse.
Tulipa siitä jo tosi tuska eteen. Hän huomasi nyt selvään, miten tuo taikakaluja lahjottanut ukko toteutti uhkauksensa.
Vihdoin joutui hän pienen omenapuun luo. — Ei käy hullummin kuin on käynyt, jos syön tuostakin. — Niinpä söi hän pikkuisen omenan. Kohta tipahtivat sarvet tiehensä. Söi toisen. Karvapeite vieri selästä, kylkien päältä ja kaikkialta. Hän oli uudelleen päässyt ihmiseksi.
Poika säilytti muistissaan ne merkilliset omenapuut. Eihän sitä tiennyt, mitä saattoi vielä elämässä tapahtua.
Kävellen siellä aikaa kuluttaessaan osuttaa hän eräässä kohden kumoon kaadetun venheen. Sen alla oli naisen vaateparsi ja kaksilokeroinen kori. Mies puki vaatteet yllensä, otti korin käsivarrelleen ja poimi sen lokerot täyteen omenia, toiseen suuresta toiseen pienestä puusta. Sitten purjehti hän merille ja kolme vuorokautta tuulen ajelemana oltuaan joutui taas kuninkaan kaupungin rantaan.
Linnansa parvekkeelta näki kuninkaan tytär kohta, kuinka outo alus toi rantaan kauniita omenia. Hän antoi palvelijansa mennä niitä ostamaan. Mutta kun niiden hinta oli sata ruplaa kappaleelta, ei palvelija tohtinut ostaa enempää kuin kaksi suurinta omenaa. Sitä saalistaan läksi hän kiireellä kiidättämään kiihkeästi odottavalle prinsessalle. Mutta omenain myyjä lykkäsi venheensä vesille ja purjehti muille markkinoille.
Tuskin olivat omenat ehtineet prinsessan ovelle kun hän töytäsi vastaan ja alkoi syödä rouhtaa niitä suihinsa. Ahmaisi ensimmäisen ja alkoi ihmehtiä, mikä hänestä oli tullut. Mutta hän uskoi uneksivansa ja söi toisenkin.
Nyt seisoi hän keskilattialla valkoisena hevosena, jonka otsaa kattoi kauhistuttava sarvikiehkura. Siitä suuri suru ja häätymätön hätä linnaan ja koko kuninkaan kaupunkiin. Kuningas viipymättä etsimään parannuskeinoja. Hän antoi kuuluttajain julistaa kaikkialla, että mistä ikinä löytyisi taituri, joka voisi muuttaa rakastettavan prinsessan jälleen ihmiseksi, sen olisi viipymättä tultava kuninkaan puheille. Tehtävässään onnistuva saisi valtaistuimen ja puolisokseen taudista parannetun tyttären. Vieläpä antoi kuningas käskyn porttinsa vartijoille, että kuka hyvänsä yöllä tai päivällä ilmestyisi portille ja ilmottaisi olevansa tohtori, sen oli esteettä annettava käydä sisälle.
Ensimmäiseksi tietysti koettivat linnan omat, sitten kaupungin ja valtakunnan vieraiden seutujen taitoniekat onneaan. Mutta he eivät onnistuneet tehtävässään. Kun he yrittivät sahata sarvihaarukoita tuon valkean hevosen otsasta, kasvoi sahatun haarukan sijalle yhä uusia.
Viimein osui viesti omenakauppiaankin korviin. Päättipä siitä hänkin pistäytyä kuninkaan tytärtä tervehtimässä. Hän hankki tohtorin pukimet, kulki kuninkaan linnaan ja ilmotti olevansa se mies, jota oli kauan kaivattu saapuvaksi.